YLE Tiedeuutiset

Subscribe to YLE Tiedeuutiset feed
Yle Uutiset | Tuoreimmat uutiset
Updated: 1 hour 1 min ago

Fysiikan tutkijat saivat hämmentäviä tuloksia alkeishiukkaskokeesta, myonit eivät liikkuneet niin kuin piti

Wed, 07/04/2021 - 20:45

Vuosikymmenten jälkeen tutkijat ovat onnistuneet saamaan tuloksia myoni-alkeishiukkasten toiminnasta.

Tulokset ovat aiheuttaneet hämmennystä, sillä alkeishiukkaset eivät liikkuneet oletetusti kahdessa kokeessa.

Myonit ovat elektronin kaltaisia alkeishiukkasia.

Kokeet tehtiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Jos kokeiden alustavat tulokset pitävät paikkansa, tulokset vaikuttavat siihen, miten maailmankaikkeuden pienten hiukkasten on tähän mennessä ymmärretty toimivan.

Nature-lehden mukaan tutkijat ovat tehneet kokeita myonien magneettisuuden avulla.

Muon G–2 -kokeessa alkeishiukkasen magneettisuutta laskettiin liikuttamalla niitä halkaisijaltaan 15 metrin ympyrässä. Magneettisuus piti alkeishiukkaset radallaan sekä pisti ne samalla pyörimään.

Nyt julkaistut myoni-kokeiden tulokset ovat yllättäviä, sillä ne eivät ole hiukkasfysiikan standardimallin mukaisia.

Malli kehitettiin 1970–1973 ja tähän mennessä kokeet ovat vahvistaneet sen kuvaukset hiukkasista ja maailmankaikkeuden voimasuhteista.

CERNissä työskentelevä fyysikko Matthew McCulloughin mukaan tulokset voivat auttaa käsittämään maailmaa enemmän kuin nyt ymmärrämme sitä.

Michiganin osavaltion yliopiston hiukkasfyysikon Aleksei Petrovin mukaan tulokset ovat kutkuttavia.

– Uudet hiukkaset ja uusi fysiikka voivat olla aivan kulman takana, hän sanoo uutistoimisto AP:lle.

New York Times -lehden mukaan myonit liikkuivat tavalla, joka viittaa aineeseen tai energiaan, jota ei vielä tunneta.

BBC:n mukaan voi olla, että tulokset viittaavat jopa uuden hiukkasten vuorovaikutukseen liittyvän voiman löytymiseen. Neljä jo löydettyä ovat painovoima, sähkömagnetismi, vahva vuorovaikutus ja heikko vuorovaikutus.

Tutkijat jatkavat tulosten analysoimista vielä vuoden tai pari. Jos tulokset eivät muutu, kyseessä on suuri löytö fysiikan alalla.

Euroopan lääkevirasto: aivoveritulppien ja Astra Zenecan koronarokotteen välillä on mahdollinen yhteys

Wed, 07/04/2021 - 16:36

EMA on vahvistanut erittäin harvinaiset veren hyytymishäiriöt Astra Zenecan rokotteen haittavaikutuksiksi. Eman johtaja Emer Cooken mukaan selvityksissä ei ole onnistunut kuitenkaan todistamaan yhteyttä esimerkiksi rokotettujen iän tai sukupuolen tai sairaushistorian suhteen.

Yksi mahdollinen syy harvinaisten hyytymishäiriöiden taustalla voi olla kehon immuunipuolustusreaktio, toteaa EMA.

– Seurantaa jatketaan edelleen tutkittujen tulosten pohjalta ja suosituksia tarkennetaan tarvittaessa, toteaa Cooke.

EMAn johtaja muistuttaa, että rokote on osoittautunut erittäin tehokkaksi ja se on pelastanut ihmishenkiä.

Euroopan lääkevirasto EMA kertoi tänään arvionsa Astra Zenecan koronarokotteen turvallisuudesta liittyen mahdolliseen veritulppayhteyteen. Virasto julkaisi löydöksensä myös sivuillaan.

EMA on selvittänyt rokotteen mahdollista yhteyttä harvinaisiin verisuonitukoksiin sen jälkeen, kun useassa maassa on tullut ilmi rokotteen jälkeisiä veritulppatapauksia.

Tähän mennessä valtaosa raportoiduista tapauksista on esiintynyt alle 60-vuotiailla naisilla alle kahden viikon kuluessa rokotuksesta.

Virasto korostaa, että kun miljoonia ihmisiä rokotetaan, voi esiin tulla sellaisia harvinaisia sivuoireita, jotka eivät näy kliinisissä tutkimuksissa.

EMA ei ole toistaiseksi asettanut uusia rajoituksia rokotteen käytölle.

THL päättää rokotteen käytöstä EMA:n arvion jälkeen

Veritulppaepäilyt ovat saaneet useissa Euroopan maissa aikaan sen, että Astra Zenecan rokotteen käyttöä on keskeytetty tai kohdistettu uudelleen.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) suosituksen mukaan Suomessa rokotetta annetaan tällä hetkellä vain yli 65-vuotiaille, koska heillä ei ole havaittu lisääntynyttä riskiä veren hyytymishäiriöihin. THL kertoi aiemmin tänään päättävänsä rokotteen käytön jatkamisesta Suomessa, kun EMA:n arvio valmis.

Tähän mennessä EMA on kertonut, että rokote on turvallinen ja tehokas, ja että sen hyödyt koronavirustaudin estämisestä voittavat mahdolliset riskit.

Myös Maailman terveysjärjestö WHO painotti tiistaina, että Astra Zenecan koronarokotteen hyödyt ovat edelleen huomattavasti haittoja suuremmat.

Astra Zenecan rokotteen nimi vaihdettiin maaliskuussa Vaxzevriaksi.

Lue myös:

Uusimmat tiedot koronasta - Ylen päivittyvään artikkeliin kootaan tuoreimmat tiedot Suomesta ja ulkomailta

Marin: Luvassa voi olla "normaali juhannus" – seuraa ministereiden saapumista neuvotteluihin Säätytalolle suorana klo 16.20 alkaen

Intiassa ja Brasiliassa synkät koronaennätykset – epidemiologi: "Olemme kauhistuttavassa tilanteessa"

Analyysi: Hallituksen kummallinen tehtävä on suunnitella Suomen avaamista, mutta varautua samalla sulkemaan se

300 vuotta sitten Pohjanmaalla tehtiin hirmutöitä, joista nyt tuomittaisiin kansanmurhana – "Raaimmista verilöylyistä jäivät todistamaan vain ruumiskasat"

Mon, 05/04/2021 - 10:11

Kirkkoherra Thomas Stenbäck aloitti saarnan, ja painajaismaiset muistot palasivat kuulijoiden mieleen.

Elettiin marraskuuta vuonna 1770.

Saloisten ja Raahen kirkkoherra Stenbäck oli siunaamassa 95-vuotiaana kuollutta Marjatta Heikintytär Puustia haudan lepoon.

Vainajan elämänvaiheet olivat niin erityiset, että kirkkoherra päätti tavoista poiketen kirjata puheensa talteen. Dokumentti on säilynyt näihin päiviin asti.

Näin Stenbäck puheensa kirjoitti:

"(Puustin) miestä venäläiset kasakat Raahessa viidellätoista piikin eli keihään pistolla haavoittivat. Hän kuoli kolmen päivän perästä. Marjattaa venäläiset suomivat ruoskin ja piiskoin. Hänen poikansa Jaakon venäläiset veivät vankina ja kastoivat uskoonsa, vaan Jaakko on sitten rauhan tultua palannut."

Kun venäläiset seuraavana talvena palasivat, Stenbäck jatkaa, he ruoskivat Marjatan lyijykärkisellä solmupiiskalla, seisottivat alastomana pakkasessa, polttivat sytytetyllä saunavihtalla ja lopulta sokaisivat "tulisesti palavalla talilla".

Venäläisten lopulta mentyä sokea ja raihnainen yksinhuoltaja yritti epätoivoisesti löytää ruokaa lapsilleen, mutta tuhotussa maassa oli tarjolla vain olkia, nahankappaleita ja luita – tuulimyllystä Marjatta Puusti etsi nälissään jopa jauhon tomua.

Kun yksi lapsista oli jo kuollut nälkään, perheen onnistui päästä pakoon Ruotsiin. Siellä sokea Marjatta kiersi viisi vuotta kerjuulla kunnes Suomeen oli saatu rauha ja pakolaiset pääsivät palaamaan koteihinsa.

– Marjatan tarinassa on kaikki ne elementit, kaikki se julmuus, jotka kuuluivat vihaan, sanoo professori Kustaa H.J. Vilkuna.

Marjatta Puustin kärsimykset isonvihan vuosina 1713–1721 ovat tallentuneet Saloisten kirkonarkiston kuolleiden luetteloon.Saloisten kirkonarkisto / Arkistolaitos

Vilkuna kertoo Marjatta Puustin tarinan tutkimuksessaan Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta.

Vihalla Vilkuna tarkoittaa noin kymmenen vuoden jaksoa 1700-luvun alussa, jolloin Venäjä miehitti Ruotsiin kuulunutta Suomea. Miehitys päättyi tasan 300 vuotta sitten Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721.

Kansan suussa miehitysaikaa alettiin kutsua isoksivihaksi. Nimeäminen tapahtui juuri Marjatta Puustin hautajaisten aikoihin, 1700-luvun lopussa.

– Aikalaiset eivät isoviha-sanaa käyttäneet. Tarvittiin vertauskohta ja sellainen saatiin myöhemmästä 1740-luvun lyhyestä miehityksestä. Sitä alettiin kutsua pikkuvihaksi erotuksena ankarammasta isonvihan ajasta, Vilkuna selittää.

Armoton aika isoviha todella oli. Ehkä koko Suomen historian julmin kausi.

– Paikallisesti on voinut olla pahempiakin jaksoja. Mutta ei näin pitkää, koko maan siviiliväestöön kohdistunutta katastrofia. Nykymittareilla Pohjois-Pohjanmaan hävityksessä voidaan puhua kansanmurhasta.

Suurvaltojen saappaat marssivat pienten ihmisten yli

Mitä niin kauheaa Suomessa 300 vuotta sitten tapahtui, että professori Vilkuna käyttää siitä termiä, joka on totuttu näkemään natsien tai Ruandan tapahtumien yhteydessä?

Lyhyesti hieman historiallista taustaa.

Ruotsi oli 1600-luvun lopussa Pohjois-Euroopan valtias. Se oli valloittanut laajoja maa-alueita niin Baltiasta kuin Pohjois-Saksastakin. Tämä ärsytti naapureita.

Tanska, Puola ja Venäjä näkivät tilaisuutensa koittaneen, kun Ruotsin valtaistuimelle nousi poikanen, 15-vuotias Kaarle XII.

Alkoi suuri Pohjan sota (1700–1721).

Alkuun se sujui nuoren Kaarlen johtamalta karoliiniarmeijalta voittoisasti, mutta käänne koitti vuonna 1709. Pultavan murskatappion jälkeen erityisesti Pietari Suuren johtama Venäjä alkoi vallata alueita Baltiassa ja myös Suomen suunnalla.

Samaan aikaan kun miehittäjä riehui Suomessa, hallitsija Kaarle XII koki kohtalonsa Norjan rintamalla. Ampujaksi on epäilty omia, mutta nykytutkimus on päätellyt kallon vammasta, että luoti tuli vihollisen suunnasta. FLHC2 / Alamy / All Over Press

Karjalan venäläiset olivat valloittaneet heti sodan alussa, mutta Pultavan jälkeen joukot työntyivät koko nykyisen Suomen alueelle. Alkoi miehityksen eli isonvihan aika.

Pietari Suuri käski tuhota Pohjanmaan rannikon Kalajoelta pohjoiseen sadan kilometrin syvyydeltä niin totaalisesti, ettei Ruotsin armeija sitä kautta enää koskaan tunkeutuisi itää kohti.

Hänen huolenaan oli vuonna 1703 perustamansa nimikkokaupungin Pietarin turvallisuus. Siinä mielessä isonvihan taustalla vaikutti sama strateginen motiivi kuin paljonkin myöhemminkin talvi- ja jatkosodassa.

Miehitysjoukoilla oli siis tsaarin siunaus ja vapaat kädet tuhota asumukset, viljelykset ja ihmiset. Mikään ei pidätellyt heitä. Ei edes omatunto. 1700-luvun armeijan suhtautuminen siviiliväestön kärsimyksiin oli nykyihmisen näkökulmasta hämmentävän välinpitämätöntä.

– Silloin armeijat olivat aina väkivaltaisia siviilejä kohtaan, Kustaa Vilkuna sanoo.

Kyse ei siis ollut Venäjän armeijan erityispiirteestä. Samanlaisiin kauheuksiin syyllistyi Kaarlen armeija Puolassa.

Väkivalta oli keino huoltaa armeijaa – mutta myös silkkaa raakuutta ilman sääntöjä

Isonvihan aikaan venäläisten joukkojen käytös selittyi osin armeijan huollolla.

Joukkojen mukana ei kulkenut soppatykkejä, vaan usein tuhansissa laskettava miesjoukko oli ruokittava päivittäin sillä, mitä ympärillä kulloinkin oli tarjolla. Käytännössä se tarkoitti siviiliväestön omaisuuden ryöstelyä. Palkkioksi sotilaat saattoivat säästää siviilin hengen. Yleensä eivät säästäneet.

Mutta kyse oli muustakin kuin armeijan nälän tyydyttämisestä.

Kustaa Vilkunan Viha-kirjan alalukujen nimet ovat kuvaavia: tuhoaminen, verilöylyt, kidutukset, raiskaukset, ihmisrosvous.

Vilkunan kirjassa on satoja esimerkkejä siviileihin kohdistuneesta terrorista:

"Raaimmista verilöylyistä jäivät todistamaan vain ruumiskasat. Varsinaista suunnitelmallisuutta rahvaan tappamisessa ei ollut. Tapettiin ne, jotka sattuivat osumaan partioiden eteen. Toiset ammuttiin mielivaltaisesti ja toiset kidutettiin hengiltä. Eroa ei tehty säädyn, sukupuolen tai iän perusteella. Päinvastoin. Pikkulapsia vangittiin ja järjestettiin julkisia tappajaisia."

Perikato on sana, jolla Kustaa H.J. Vilkuna kuvailee isonvihan aikaa.Tauri Kankaanpää / Teos

Marjatta Puustin kotiseutu, Pohjois-Pohjanmaa, oli pahiten tuhoutunutta aluetta. Viranomaistietojen mukaan maakunnassa murhattiin yli 6 000 ihmistä.

Pahin yksittäinen teurastus oli Hailuodon murhaperjantai marraskuussa 1714; yhden yön aikana tapettiin 800 ihmistä. Tapauksesta kerrotaan muutaman vuoden takaisessa tv-sarjassa Pimeä historia. Voit katsoa jaksontästä.

Kaikki, jotka pystyivät, pakenivat. Marjatta Puustin tavoin Ruotsiin lähti ehkä noin 30 000 ihmistä. Oulu ja Raahe olivat vuosina 1715–1717 autioita kaupunkeja.

Joskus pako johti ojasta allikkoon: Hailuodon murhaperjantain kuolinluvut olisivat olleet pienempiä, jollei saarella olisi ollut isoa joukkoa mantereelta paenneita ihmisiä.

Oma lukunsa isonvihan aikaisissa julmuuksissa ovat ihmisryöstöt. Kustaa H.J. Vilkunan mukaan ne olivat Venäjän armeijan erikoisuus, jota ei muualta tunneta.

Kyse oli lähinnä lasten ja Jaakko Puustin kaltaisten nuorten sieppaamisesta ja kuljettamisesta Venäjälle orjuuteen. Osa päätyi rakentamaan Pietaria, osa työvoimaksi valtaville maatiloille. Jotkut myytiin orjamarkkinoilla Persiaan ja Intiaan saakka, osa taas toimi Venäjän armeijan kenttäorjina Turun ympäristössä.

Arviot Venäjälle päätyneiden määrästä vaihtelevat reilusta 10 000:sta noin 20 000:een.

Yhteenlaskettuna murhattuja, paenneita ja Venäjälle siepattuja oli siis 50 000–60 000.

Suomen väkiluku 1700-luvun alussa oli noin 400 000, eli väestö harveni reilusti yli kymmennyksellä.

Osa, kuten Marjatta ja Jaakko Puusti, pääsi rauhan tultua palaamaan, mutta Venäjälle siepatuista lapsista valtaosa venäläistyi, unohti kotimaansa ja jäi sille tielle.

Isoviha iskosti suomalaisiin Venäjän-pelon – sille oli käyttöä myöhemmin

Isonvihan vuodet olivat niin raastava kokemus, että niitä muisteltiin pirttien hämyssä sukupolvesta toiseen.

Kun Suomalaisen kirjallisuuden seura 1900-luvun alussa – siis 200 vuotta tapahtumien jälkeen – kokosi isonvihan aikaisia kansantarinoita, niitä kertyi yhä tuhansia.

Tarinoihin sekoittui muitakin vainolaisaikoja, mutta pääosin kertomuksilla oli historiallinen totuuspohja.

Aihetta tutkinut Lassi Saressalo jakaa tarinat neljään päätyyppiin.

Sankaritarinoissa ovela suomalainen onnistuu huijaamaan ja nujertamaan ylivoimaisen, mutta tyhmän vihollisen.

Paikkatarinat puolestaan liittyvät isonvihan aikana nimensä saaneisiin Ryssänkarin tai Kalmosaaren kaltaisiin tapahtumapaikkoihin.

Kolmas tyyppi on paluutarinat. Niissä kuvattiin Venäjälle orjiksi siepattujen lasten paluuta vuosien jälkeen kotiin. Tällainen tarina on tallentunut myös Sakari Topeliuksen tunnettuun satuun Koivu ja tähti, jossa aikuisiksi varttuneet sisarukset tunnistavat vanhan kotinsa sen vierellä kasvavasta koivusta.

Koirankuonolaisia tavataan paitsi suomalaisissa, myös laajemmin Euroopan kansantaruissa.FLHC 98 / Alamy / All Over Press

Ehkä yleisin kansankertomustyyppi on kuitenkin uhritarina. Niissä kerrottiin, kuinka venäläisarmeija kidutti, raiskasi ja tappoi kuin manalasta karannut peto.

Joskus vihollinen muuttui tarinoissa jopa yliluonnolliseksi puolieläimeksi, koirankuonolaiseksi. Se jäljitti poikkeuksellisen tarkan hajuaistinsa avulla metsään piiloutuneet uhrinsa. Ilmeisesti kyseessä olivat Venäjän armeijaan kuuluneet mongolisukuiset kalmukit, jotka saattoivat pukeutua eläintennahkoihin.

Tarinat muokkasivat suomalaisten käsitystä itänaapurista ja edesauttoivat 1900-luvun alkupuolella Akateemisen Karjalaseuran kaltaisten neuvostovastaista propagandatyötä. Myös talvisodan aikaisessa lehtikirjoittelussa oli muistumia isonvihan tapahtumiin. Niillä haluttiin rakentaa vahvaa viholliskuvaa.

Vieläkö isoviha määrittää tämän päivän suomalaisten Venäjä-suhdetta? Ohjaavatko asenteitamme yhä käsitykset manalan pedoista ja koirakuonolaisista.

– En usko. Aika paljon on tapahtunut Suomen ja Venäjän suhteissa isonvihan jälkeen. Nuo myöhemmät kohtaamiset vaikuttavat enemmän, Kustaa H.J. Vilkuna pohtii.

Lue lisää:

Onko Ruotsi Suomelle velkaa isonvihan pakolaisista?

Isonvihan perintö ulottui sukupolvien päähän

Untuvapatjalla venehaudassa – kaksi skandinaavista ylimystösoturia sai poikkeuksellisen pehmeän matkan tuonpuoleiseen

Sun, 04/04/2021 - 20:27

Uppsalan lähellä sijaitseva Valsgärde on yli 90 rautakautisen ruotsalaisen viimeinen lepopaikka. Sen ansiosta on saatu paljon tietoa yli vuosituhannen takaisen Skandinavian elämästä. Uusin tutkimus lisää runsaisiin löytöihin vielä jotakin odottamatonta.

Vaikka muukin ylimystö pedattiin hautaveneisiin tyynyin ja peitoin, kaksi vainajaa lepäsi erityisen pehmeästi monikerroksisella untuvapedillä.

Hautaesineittensä perusteella he olivat korkea-arvoisia sotureita 600-luvun koristeellisine kypärineen, kilpineen ja sota-aseineen. Mukaan viimeiselle matkalle pantiin myös metsästysaseita, keittoastioita ja evästä. Veneiden viereen oli haudattu hevosia ja muita eläimiä.

– He näyttävät saaneen varustuksen soutumatkalle tuonpuoleiseen ja keinot nousta maihin, sanoo Norjan tiede- ja teknologiayliopiston NTNU:n emeritaprofessori Birgitta Berglund.

Myös pehmeät patjat todistavat, että vainajat olivat yläluokkaa. Rikkaille roomalaisille ja kreikkalaisille höydenpedit olivat jo kauan olleet tuttuja, mutta Euroopassa eliitti tottui köllähtämään niillä vasta keskiajalla, Berglund arvelee.

Birgitta Berglundin kutsuu – vain puoliksi leikillään – Valsgärdea Skandinavian vastaukseksi englantilaiselle ikätoverilleen Sutton Hoolle. Se on saanut tänä vuonna uutta huomiota Netflixin The Dig -elokuvan vuoksi. Filmi kertoo tositarinan venehautalöydöstä, joka mullisti käsityksen anglosaksisen ajan kulttuurista. 

Berglund on tutkinut pitkään untuvien keräilyä Helgelandin rannikolla Norjassa. Siitä tuli jo varhain kaupallista toimintaa, ja Berglundia kiinnosti, oliko Helgelandin untuvia viety Valsgärdeen saakka.

Tutkimukset osoittivat, että vaikka veneissä oli runsaasti höyheniä ja untuvia, niiden joukossa oli vain muutamia haahkanuntuvia. Helgelandin tai muiden pohjoisten rannikkoalueiden vientikaupasta ei siis näyttänyt olleen kyse.

Untuvien ja höyhenten laaja kirjo oli kuitenkin mieluisa tutkimustulos. Se antoi tutkijoille ainutlaatuisen käsityksen siitä Valsgärden ympäristön linnustosta, josta ruoaksi käytettyjen lintujen jäänteet eivät kerro. Ne ovat yleensä ainoat arkeologiset muistot linnuista.

Yksityiskohtien tarkastelu auttoi tutkijoita määrittelemään lintulajit. NTNU:n yliopistomuseo

Norjan luonnonhistoriallisen instituutin NINA:n biologi Jørgen Rosvold totesi analyyseissään, että kynittävinä oli ollut hanhia, sorsia, kanalintuja ja kahlaajia. Odottamattomimpia olivat huuhkajan höyhenet.

Materiaali oli klimppiintynyttä, likaista ja osin mädäntynyttä, joten kunkin lajin ominaispiirteitä oli vaikea erottaa, Rosvold kertoo työstään.

– Silti olin yllättynyt siitä, miten hyvin untuvat ja höyhenet sentään olivat säilyneet maattuaan maassa yli tuhat vuotta, hän sanoo.

Valsgärde oli eliitin kalmistoValsgärdessa tehtiin kattavat arkeologiset kaivaukset jo 1900-luvun alkupuoliskolla.Leslie Garland Pictures / Alamy / AOP

Valsgärden kalmisto oli käytössä seitsemän vuosisataa. Sinne päättyi yhteiskuntiensa arvostetuimpien maallinen vaellus.

Vuosisatoihin mahtui kolme rautakauden ajanjaksoa:

  • kansainvaellusaika 375–550
  • merovingiaika 550–800
  • viikinkiaika 800–1050

Hautaesineet olivat alusta asti runsaat ja näyttävät. Ne myös heijastivat uskoa elämän jatkumiseen tuonpuoleisessa.

Sota- ja metsästysaseiden ja ruokailun tarvekalujen lisäksi mukaan pantiin muun muassa kampoja ja lautapelejä.

600-luvulta alkaen kaikkiaan 15 vainajaa haudattiin 9–12-metrisissä veneissä, joiden kokka osoitti lounaaseen.

Kalmistokukkulalta on löynyt jälkiä isosta rakennuksesta ja kukkulan juurelta kuoppataloista. Asutus loppui 900-luvulla mutta hautauksia jatkettiin vielä seuraavalla vuosisadalla.

Valsgärden patjoissa ei ollut kyse vain siitä, että viimeisestä matkasta haluttiin tehdä fyysisesti mukava, vaan symbolinen merkitys lienee ollut vielä suurempi, sanoo Birgitta Berglund.

1700-luvulta alkaen tallennettujen skandinaavisten kansanuskomusten mukaan esimerkiksi kanojen, varisten ja pöllöjen höyhenet kuolevan patjassa pidentävät kuolinkamppailua.

– Joillakin Skandinavian alueilla oltiin sillä kannalla, että sielu irtosi ruumiista tuskattomimmin, jos patjassa oli hanhen höyheniä, Berglund kertoo.

Valsgärden löydön perusteella uskomusten juuret saattavat ulottua esihistoriaan.

Toisesta Valsgärden haudasta löytyi myös päätön lintu, pöllö. Berglundin mukaan pään puuttumisellakin lienee ollut rituaalinen merkitys.

Myöhemmistä hautauksista tiedetään, että ruumiiden runtelulla haluttiin estää vainajia palaamasta elävien maailmaan.

Viikinkihaudoista puolestaan on löydetty miekkoja, jotka oli tarkoituksella taivutettu käyttökelvottomiksi. Tutkijat arvelevat elävien halunneen varmistaa, ettei vainajalla ainakaan olisi käyttökelposta asetta, jos hän palaisi.

– On mahdollista, että myös pöllön paluu haluttiin estää, puntaroi Berglund.

Hän muistuttaa myös Virosta Saarenmaalta löydetyistä venehaudoista samalta aikakaudelta. Haudoissa oli kaksi petolintua niin ikään ilman päätä.

Berglundin ja Rosvoldin tutkimus on julkaistu Journal of Archaeologican Sciende: Reports -lehdessä.

Ensimmäiset perhoset lentelevät jo – tavallisen pihan puu tai kivi voi luoda perhoselle elintärkeän mikroilmaston

Sat, 03/04/2021 - 18:49

– Jos olisi aurinkoista, täällä voisi jo hyvinkin lennellä perhosia, sanoo ekologi Susu Rytteri Helsingin Keskuspuiston laidalla, kun maaliskuu on juuri kääntymässä huhtikuuksi.

Lumilaikkujen seasta varvikosta tai kuivien lehtien alta kömpivät kirkkaankeltaiset siruunaperhoskoiraat pääsevät varhain siivilleen, koska laji talvehtii aikuisena. Valtakunnallisessa päiväperhosseurannassa sitruunaperhosia oli pääsiäiseen mennessä havaittu kymmenen.

Ykköspaikkaa seurannassa pitivät seinänraosta tai kenties linnunpöntöstä niin ikään aikuisina pönkineet nokkosperhoset. Havaintoja oli jo 92 yksilöstä. Lepattelemassa oli nähty myös yksi neitoperhonen ja yksi suruvaippa.

Muutamat perhoslajit ovat sopeutuneet varhaiseen kevääseen, mutta valtaosa vielä odottelee lämpimämpiä säitä ja siipiään toukkana tai kotelona ja jokunen munanakin. Jokainen laji on tottunut Suomen vuodenkiertoon omalla tavallaan.

Miten perhosten käy, kun ilmastonmuutos mullistaa sääolosuhteita? Sitä Susu Rytteri selvitti väitöstutkimuksessaan Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa.

Tutkimuksen perhoslajit olivat vaarantunut pikkuapollo ja erittäin uhanalainen täpläverkkoperhonen.

Pikkuapollolle sopivat elinalueet ovat käyneet vähiin laidunmaiden hupenemisen takia, ja samalla on hiipunut pikkuapollojen määrä. Zoltan Bagosi / Alamy / AOP

Kesälomalle osuneet rankkasateet tai hillitön helle voivat harmittaa ihmistä, mutta pitkäikäisen ja tasalämpöisen lajin jäsenenä hän voi odottaa, että seuraavana kesänä on parempi onni.

Lyhytikäisille ja vaihtolämpöisille perhosille suotuisa sää oikeaan aikaan on ratkaisevan tärkeää hengissä säilymisen ja suvun jatkumisen kannalta, ja suotuisuus voi tarkoittaa hyvin eri asiaa muna-, toukka- ja kotelovaiheessa kuin aikuisena perhosena.

– Ilmastonmuutos vaikuttaa perhosiin hyvinkin paikallisten sääolosuhteiden ja jopa mikroilmasto-olosuhteiden tasolla. Perhosten näkökulmasta yksi ainoa kivi voi tarkoittaa ratkaisevaa eroa ympäristön lämpötilassa, Susu Rytteri kertoo.

Muna- ja kotelovaiheessa perhonen on täysin liikkumaton, eikä se toukkanakaan pääse kovin kauaksi pakoon, jos paikka osoittautuukin huonoksi.

– Perhosille on tosi merkityksellistä, mihin niiden äiti sattuu ne munimaan. Monet lajit viettävät suurimman osan elämästään liikkumattomissa elämänvaiheissa, jotkut lajit jopa melkein kaksi vuotta.

Kuivilla kedoilla viihtyvä täpläverkkoperhonen katosi Manner-Suomesta tehomaatalouden vuoksi. Sitten 1980-luvun täpläverkkoperhosia on esiintynyt Suomessa vain Ahvenanmaalla.Malcolm Schuyl / Alamy / AOP

Ilmastonmuutos ei ole perhosten kannalta suoraviivaisesti joko huono tai hyvä asia. Lämmin kesä on yleensä hyödyksi aikuiselle perhoselle mutta muut kehitysvaiheet saattavat kärsiä todella paljon, kertoo Susu Rytteri.

– Esimerkiksi täpläverkkoperhosen toukat kärsivät kuumuudesta ja kuivuudesta. Yleensähän ne kulkevat täällä aika lailla käsi kädessä. Kuivina ajanjaksoina ravintokasvit kuihtuvat ja toukat näkevät nälkää.

Hyönteiset reagoivat usein jo lyhyen aikavälin lämpötilanmuutoksiin, mikä saattaa tietää nälänhätää myös keväällä.

– Jos aikaisin keväällä on muutamakin lämmin päivä, voi käydä niin, että perhosentoukat heräävät. Ravintokasvit reagoivat sääoloihin paljon hitaammin. Jos tuleekin uudestaan kylmä, kasvit eivät ala kasvaa ja toukat jäävät ilman ravintoa, Rytteri selittää.

Viime vuoden vaihteleva kesä kohteli perhoslajeja hyvin eri tavoin siitä riippuen, mihin aikaan ne kuorituvat. Toukokuu oli kolea, kesäkuu helteinen ja heinäkuu tavallista sateisempi. Perhoshavaintoja kirjattiin kaikkiaan noin neljännes vähemmän kuin toissa kesänä. 26 lajia väheni toissa kesästä viime kesäänOhdakeperhonen on välillä laskennoissa aivan kärkipaikoilla. Toissa vuonna ohdakeperhosia havaittiin Utsjokea myöten, viime kesänä ei nimeksikään. Kannan suuri vaihtelu on normaalia vaeltavalle lajille, joka lentää Suomeen Afrikasta asti mutta ei kestä täkäläistä talvea. Carsten Leuzinger / Rex Features / AOP
  • ohdakeperhonen
  • hohtosinisiipi
  • amiraali
  • juolukkasinisiipi
  • lanttuperhonen
  • pihlajaperhonen

Selvästi vähentyneiden joukossa oli lanttuperhosen lisäksi myös toinen yleensä runsaslukuisimmista perhosistamme, tesmaperhonen.

Toissa keväänä valmistuneessa uhanalaisarvioinnissa Suomessa tavattiin 2 600 perhoslajia, joista 2 362 lisääntyy täällä vakiintuneesti.

Niistä 421 eli hieman alle 18 prosenttia on uhanalaisia.

Arvioinnin mukaan 200 lajin uhanalaisluokitus oli huonontunut ja 152 kohentunut edellisen vuosikymmenen aikana.

20 lajia oli hävinnyt Suomesta. Muualta oli tullut 49 uutta lajia.

– Sellaista on havaittu, että tänne on viime vuosikymmeninä tullut uusia lajeja, esimerkiksi karttaperhonen ja keisarinviitta. Se liittyy todennäköisesti ilmastonmuutokseen, sanoo Susu Rytteri.

Erilaiset ympäristönmuutokset kulkevat kuitenkin käsi kädessä, eikä ilmastonmuutos yksinään ratkaise sitä, pystyvätkö perhoset ja muut eläimet siirtymään paikasta toiseen, hän lisää.

Ilmastonmuutoksen tieltä kohti pohjoista kykenevät pakenemaan vain lajit, joille sirpaloituneessa luonnossa vielä löytyy sopivia alueita.

–Me ihmiset olemme tuhonneet niin ison osan elinympäristöistä, että se rajoittaa mahdollisuuksia hyvin paljon. Esimerkiksi minun tutkimuslajeillani ei käytännössä ole elinympäristöjä, mihin levitä.

14 lajia runsastui viime kesänäSuomen kansallisperhosen paatsamasinisiiven voi nähdä jo huhtikuussa vaikkapa aterialla kukkivassa pajussa. Laji on yleinen Pohjois-Lappia lukuunottamatta.McPhoto / Alamy / AOP
  • paatsamasinisiipi
  • neitoperhonen
  • ketosinisiipi
  • suruvaippa
  • nokkosperhonen
  • liuskaperhonen

Täpläverkkoperhonen voi vaihtelevasti, Susu Rytteri kertoo.

– Sille on tyypillistä, että populaatiokoot vaihtelevat hirmu paljon vuodesta toiseen.

Täpläverkkoperhosia on Suomessa jäljellä ainoastaan Ahvenanmaalla. Vuonna 2018 siellä oli niin kuiva kesä, että valtaosa populaatioista kuoli.

Silloin tutkijat jo miettivät, mahtoiko romahdus olla lajin loppu, mutta perhonen osoitti uskomatonta palautumiskykyä.

– Populaatiot ovat nyt palanneet suunnilleen entiselle tasolle.

Pikkuapollonkin populaatiota ja elinympäristöjä on Suomessa enää hyvin vähän. Somerolla pikkuapolloja sentään vielä on kylliksi, jotta sieltä on voitu tehdä siirtoistutuksia myös Uudellemaalle.

Susu Rytteri on tutkinut istutettuja populaatioita.

– Niissäkin huomaa vuosivaihteluja säiden mukaan, mutta mitään valtavia romahduksia ei ole ollut. Isoin huoli on se, että pikkuapollojen elinympäristöt ovat pitkälti kasvaneet umpeen tai otettu laidunniittykäytöstä aktiiviseen peltoviljelyyn, hän kertoo.

Perhosen on mahdotonta elää siellä, missä ei enää ole lajin toukille sopivia ravintokasveja.

Susu RytteriEsa Syväkuru / Yle

Ahvananmaalta pitkään kerätyn aineiston ansiosta täpläverkkoperhosesta on tullut metapopulaatioteorian mallilaji, jonka avulla kehitettyjä sovelluksia hyödynnetään luonnonsuojelubiologiassa. Myös Susu Rytteri käytti pitkää aikasarjaa väitöstutkimuksessaan.

Metapopulaatio tarkoittaa hyvinkin pienten paikallisten populaatioiden verkostoa, jonka sisällä yksilöt muuttavat. Populaatioita kuolee vuosittain mutta metapopulaatio säilyy.

– Ahvenanmaalla aloitettiin vuonna 1993 vuosittainen kartoitus. Syksyllä on etsitty niityiltä toukkapesiä ja keväällä tarkistettu, miten toukat ovat selvinneet talven yli. Olen ollut keräämässä aineistoa ehkä noin viitenä vuotena.

Omaa tutkimusaineistoaan Rytteri täydensi konttaamalla muutaman kuukauden ajan niityillä seuraamassa toukkien kasvua ja selviytymistä kevään varsin ankarissakin olosuhteissa.

Lisäksi hänellä oli toukkia kasvamassa Helsingin yliopiston Lammin biologisella asemalla, osa lumen alla, osa ilman suojaavaa lumipeitettä sen selvittämiseksi, miten lumisuus vaikuttaa toukkien talviselviytymiseen.

Pikkuapolloaineistoa Susu Rytterin tutkimuksessa on Porvoon siirtoistutusalueen alusta eli vuodesta 2000 saakka. Hän on ollut vuosia mukana merkintäjälleenpyyntiseurannassa ja myös koordinoimassa sitä.

– Perhoset saavat tussilla tehdyn numeron siipeensä. Sitten pystytään seuraamaan yksilöllisesti, kuka on kuka, mihin ne menevät ja miten paljon niitä on.

Täpläverkkoperhosen toukka aloittamassa uutta elämänvaihetta kehräämänsä kotelon suojissa. Hans Verburg / Alamy / AOP

Perhoset ovat kauniita. Niitä on ihmisen kiva katsella. Mutta varsinaisesti niillä on oma tärkeä paikka luonnon suuressa kiertokulussa ja verkostossa. Ne ovat monen muun eläinlajin ruokaa ja myös kasvien pölyttäjiä.

– Pölyttäjinä niiden rooli on täällä vähemmän tärkeä kuin kimalaisten ja mehiläisten, ihmisen näkökulmasta. Hyötykasvien pölyttäjinä perhoset eivät ole yhtä tehokkaita. Mutta toki niillä silti on merkitystä, Rytteri sanoo.

Monimuotoisuudella ylipäätään on merkitystä ruokaturvan kannalta – että on kestäviä eliöyhteisöjä, jotka eivät kaadu heti ensimmäisestä tulvasta tai myrskystä, hän lisää.

– Ravintoketjuissa monet perhoset ja toukat ovat lintujen ruokaa, ja etenkin hyönteisissä on paljon petoja tai loisia, jotka käyttävät ravintonaan vain yhtä isäntälajia, joka voi olla perhonen. Jos se häviäisi, niin sitten häviäisi moni muukin laji.

Suomen uhanalaisista eliölajeista joka kuudes on perhonen.

Viime vuonna Yle kampanjoi villien mesipistiäisten puolesta Pelasta pörriäinen -kampanjallaan, joka inspiroi monet muun muassa vähentämään pihanurmikon parturointia. Sellaisesta on iloa myös perhosille.

– Iso tekijä olisi, jos nurmikkoa korvattaisiin jollakin kukkivalla. Aika monet puutarhakasvitkin toimivat mesikasveina, mutta kyllä minä luonnonkasvien kylvämisen puolesta liputtaisin. Monet myös niistä ovat kauniita perennoina, Susu Rytteri sanoo.

Mäkitervakko, ketoneilikka, ruusuruoho, hän luettelee.

– Ja aina on hyvä, jos on valmis muuttamaan nurmikkoa joiltakin osin niityksi. Köyhdytetään maata, vähennetään ravinteita, niitetään pari kertaa kesässä – käännetään hoitotottumukset vähän niin kuin päälaelleen.

Valkotäpläpaksupää ruokailemassa ketoneilikassa. Suomessa on kaksi alalajia, erittäin uhanalainen etelänvalkotäpläpaksupää Ahvenanmaalla ja lounaissaaristossa sekä tuntureiden vaarantunut pohjanvalkotäpläpaksupää.Image Broker / AOP

Kun Suomi täytti sata vuotta, maallemme valittiin yleisöäänestyksellä kansallisperhonen. Voittaja oli paatsamasinisiipi. Sille riittää Suomessa mieluisia elinympäristöjä, metsänreunoja ja muita, ja kanta on elinvoimainen. Osa muista sinisiivistä sen sijaan on katoamassa.

– Esimerkiksi muurahaissinisiipi ja kalliosinisiipi ovat karujen paahdeympäristöjen lajeja, ja niitä ympäristöjä on aika vähän. Kaikki tuppaavat metsittymään tai olemaan intensiivisessä käytössä, sanoo Susu Rytteri.

Muurahaissinisiivet ovat pääosassa tarinassa, joka kertoo siitä, mitä pahaa ihminen voi perhosille ymmärtämättömyyttään tehdä, ja toisaalta siitä, miten virheet ovat korjattavissa. Tapahtumat Englannissa ovat Rytterille perin tutut: hän tutki kandidaattityössään muurahaissinisiipien suojelua.

Kun laji alkoi Englannissa huveta uhkaavasti, syyllisinä pidettiin liian innokkaita perhostenkeräilijöitä. Siksi muurahaissinisiipialueet päätettiin aidata.

Ihmisen lisäksi niille ei päässyt enää eläimiä, jotka olisivat pitäneet kasvillisuuden matalana. Pöheikköön puolestaan jäivät tulematta muurahaiset, ja muurahaissinisiivet menettivät elintärkeän isäntäeliönsä.

Muurahaissinisiipi syö toukkana ensin kukannuppuja mutta tiputtautuu sitten maahan ja tekeytyy saaliiksi. Kun muurahaiset vievät sen pesäänsä, toukka saa sekä talviasunnon että ruokaa, muurahaisenmunia ja -toukkia.

Kun niitä ei enää ollut tarjolla, vuonna 1979 oli pakko todeta muurahaissinisiipien kuolleen Englannista sukupuuttoon.

– Siinä tosiaan kävi niin, että ne suojeltiin hengiltä, Rytteri sanoo.

Muurahaissinisiiven toukalla on strategia: kotiinkuljetus aterian ääreen. Margus Vilbas / Alamy / AOP

– Oikeat syyt alettiin ymmärtää pikkuhiljaa, kun oli liian myöhäistä. Muurahaissinisiipiä syntyy vain hyvin paahteisiin paikkoihin, joissa hiekkamaa on melkein paljas. Päällä ei saa olla varjostavaa kasvillisuutta, Rytteri selittää.

Vaikka perhoset olivat kadonneet, niiden elinympäristöjä alettiin hoitaa, kunnes muurahaiskannat saatiin palautettua sille tasolle, että niiden arveltiin riittävän muurahaissinisiipien siirtoistutuksille. Uusia yksilöitä tuotiin Ruotsista.

Kun avaintekijä eli oikeanlainen mikroilmasto oli ymmärretty, kannat saatiin tehokkaaseen kasvuun. Ainakin vielä muutamia vuosia sitten Englannin muurahaissinisiipipopulaatiot olivat maailman suurimmat, Rytteri kertoo.

Tarinan loppu on siis onnellinen, vaikka ei oikeasti loppu olekaan, vaan suojelutoimia Englannissa jatketaan. Suomessa muurahaissinisiipi on äärimmäisen uhanalainen. Rytteri on nähnyt yhden ainoan aikuisen yksilön.

Muurahaissinisiipi, Suomen suurin sinisiipilaji, ei ole koskaan ollut täällä järin yleinen, mutta nykyisin sen voi nähdä enää parissa paikassa ja vain erittäin hyvällä onnella.Nature Photographers Ltd / Alamy / AOP

Vielä perhostutkijan toinen vinkki teille, jotka haluatte ensi kesänä luoda pihallenne oman perhostensuojelualueen. Luonnonkukkien lisäksi perhosille voi tarjota vaihtelevia mikroilmastoja, sanoo Susu Rytteri.

Samalla tontilla voi hyvinkin pienistä syistä olla varsin erilaisia pienilmastoja. Ihminen ei sitä välttämättä huomaa, mutta perhonen kyllä.

– Pihalla voi olla puita ja pensaita, jotka pohjoispuolelta varjostavat ja eteläpuolelta suojaavat tuulelta, jolloin sinne syntyy lämmin mikroilmasto. Myös kivet ja muut lämpöä keräävät elementit voivat luoda mikroilmastoja.

Sellaiselle kivelle saattavat myös kevään ensimmäiset perhoset tulla paistattelemaan ja lämmittelemään.

– Perhosilla on toivoa, jos osataan tehdä oikeita asioita. Yritän omilla tutkimuksillani selvittää, mitä ne oikeat asiat olisivat.

_Susu Rytterin väitöskirja avautuu tästä linkistä, ja Suomen perhoset.fi -sivusto esittelee, mitä kaikkea pihalla tai vaikkapa tienpenkalla lepattelee._

Lue myös:

Muistatko lapsuutesi perhoset? Syötä syntymävuotesi ja katso, miten niille on käynyt

Jani Kaaron kolumni: Olisipa eläimiä!

Fri, 02/04/2021 - 06:45
Kolumni

Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

> Kaikki kolumnit löydät täältä
> Ykkösaamussa kuullut kolumnit Areenassa ja podcasteina

Muutama vuosi sitten lehdistössä hehkutettiin japanilaisia ”metsäkylpyjä”. Sehän kuulosti kiinnostavalta. Kun asiaan perehtyi, metsäkylpy olikin sitä, että mentiin metsään. Metsäkylpyjen harrastajat kylläkin väittivät, että kyse ei ole vain siitä, että ”mentiin metsään”. Metsäkylvyssä oltiin metsässä kaikki aistit avoinna – mitä se sitten kenellekin tarkoittaa.

Kaikkihan me rakastamme näitä tarinoita. Jos jokin media julkaisee jutun viheralueiden terveysvaikutuksista, se on heti päivän luetuimpien juttujen joukossa. Viheralueet vähentävät stressiä, alentavat verenpainetta, rauhoittavat ADHD-oireita ja lisäävät tyytyväisyyttä elämään. Olen kirjoittanut tällaisia uutisia itsekin.

Miten siis voin tuntea itseni, miten tuntea erilaisuuteni, kun joka paikasta minua tuijottavat takaisin toiset ihmissilmät. Siksi tarvitsen eläimen.

Yhtä asiaa kuitenkin ihmettelen. Sitä nimittäin, että miksi viheralueista puhuttaessa ei puhuta eläimistä. Aivan kuin viheralue olisi vain jokin arkkitehtoninen tila, jossa voimme nojata puuhun silmät kiinni ja tuntea olevamme osa luontoa. Mutta eikö se kuulkaas ole vähän yksinäistä? Puut eivät puhu, kivet eivät kysy, taivas ei vastaa. Mutta annapas olla kun metsän varjoissa liikahtaa eläin. Maisema sähköistyy, tunnelma tiivistyy.

Nyt et ole enää yksin.

Yksinäisyys josta tästä puhun on hieman erikoislaatuista yksinäisyyttä. Voit tuntea sitä vaikka sinulla olisi hyviä ja läheisiä ihmissuhteita. Mutta kaikkialla minne katsot näet vain ihmisen maailman: Ihmisen rakentamia taloja, ihmisen valmistamia esineitä, ihmisen ajatuksia, ihmisten moraalia ja ihmisten rakkautta. Viheralueetkin ovat olemassa, koska ihminen on päättänyt säästää ne.

Miten siis voin tuntea itseni, miten tuntea erilaisuuteni, kun joka paikasta minua tuijottavat takaisin toiset ihmissilmät. Siksi tarvitsen eläimen. Vasta eläimen katseen alla alan hahmottamaan, mikä minä tässä maailmassa olen. Vasta eläimen katseen alla alan ylipäänsä tajuta nämä muut katseet.

Seuraavassa haluan miettiä tätä erityislaatuista suhdettamme eläimiin. Teen sen esittämällä kysymyksen: Miksi meillä on niin paljon ”sääpornoa”? Tarkoitan tällä keltaisen lehdistön loputtomia uutisia lumi-infernosta, käristyskupolista tai valkoisesta kurittajasta. Vastaus on, koska meillä ei enää ole eläimiä. Kun eläimiä ei ole, eläimistä tulee erityistapauksia. Jos ilves hiipii pihapiiriin Kirkkonummella, siitä on heti uutinen Hesarissa. Tai kun huuhkaja lentää kentän poikki kesken jalkapallo-ottelun, se saa lempinimen ja kaupunkitoimittajat valitsevat sen vuoden kaupunkilaiseksi.

Kun eläimiä ei ole, sään ilmiöt ottavat eläinten paikan. Sään ilmiöitä personifioidaan, kuten silloin kun annamme myrskyille ihmisen nimen (Mauri-myrsky) ja sään ilmiöt käyttäytyvät elollisen tavoin silloin kun rajuilma riehuu ja moukaroi ja kurittaa tai hävytön helle rikkoo lämpöennätyksiä tai hellesumppu pitää meitä syleilyssään. Väitän, että jos päivämme täyttyisivät saukkojen, hirvien, ilvesten tai mäyrien edesottamusten seuraamisesta, me puhuisimme sään sijaan niistä. Mitä ne ovat tehneet, mitä ne ajattelevat, mitä niillä on mielessä, mitä ne aikovat?

Jokainen, joka seuraa eläimiä tällä tavalla, tietää, että tämä on totta. Eläimet kiehtovat mieltämme, ne tulevat uniimme, me tarvitsemme niitä paljon enemmän kuin voisimme kuvitella.

Lapsuudessani suurin haaveeni oli vain olla eläinten kanssa; olla kuten Tarzan, eläinten ystävä ja apinoiden kuningas tai olla eläin itsekin.

Tämän intensiivisen suhteen eläimiin voisimme todeta vierailemalla minkä tahansa alkuperäiskansan luona. Toimittaja Stephen Budiansky kertoo teoksessaan Convent of Animals että Pohjois-Amerikan intiaanit elättivät leireissään kaikenlaisia lemmikkieläimiä. Oli pesukarhuja, karhuja, susia, hirviä ja jopa biisoneita. Kuvausten mukaan ihmiset olivat hyvin kiintyneitä näihin lemmikkeihinsä ja joissakin tapauksissa naiset jopa imettivät niitä. Ja vielä tänä päivänä saman voisi todistaa jossakin syrjäisessä Amazonin sademetsän kolkassa. Sikäläiset heimot pitävät edelleen lemmikkeinä apinoita, papukaijoja, rottia ja jopa jaguaareja.

Mistä nämä eläimet on leireihin saatu? Useimmiten ihmiset ovat tappaneet emon ja tuoneet poikasen tai poikaset leiriin. Siinä ei taida olla mitään väärää, sillä useimmiten emo on tapettu syötäväksi. Kirjoituksen pointti on kuitenkin siinä, miksi poikaset on ylipäänsä tuotu leiriin. SIksi, että ihmiset ovat halunneet elää niiden kanssa. Tämä on asia, jonka minä ymmärrän enemmän kuin hyvin. Lapsuudessani suurin haaveeni oli vain olla eläinten kanssa; olla kuten Tarzan, eläinten ystävä ja apinoiden kuningas tai olla eläin itsekin.

Mietin usein, mitä varhaiset ihmiset ajattelivat eläimistä. He elivät maagisessa maailmassa, maagisessa myös siinä mielessä, että eläimiä oli niin valtavan paljon. Kuvitelkaa sitä aikaa, kun jääkausi oli työntänyt metsäpeurat, hirvet ja villasarvikuonot jonnekin Ranskan leveysasteille? Olikohan näkymä kuin Afrikan savannilla? Eläimiä, eläimiä, eläimiä, isoja eläimiä silmänkantamattomiin. Ihmiset elivät eläinten keskellä, ei toisinpäin.

Kun ihmiset ja eläimet elivät lähekkäin, niiden kohtalot olivat riippuvaisia toisistaan. Ihmiset katsoivat eläimiä eräänlaisina jumalina. Mitä muutakaan olisi voinut ajatella ihminen, joka ainoana eläinten joukossa oli alaston ja kärsi kylmää, kun kaikilla muilla eläimillä oli turkki. Ihminen tarvitsi eläimiä kaikkeen, eläimet eivät tarvinneet ihmistä mihinkään. Ne olivat luontaisia selviytyjiä.

Vierailin kerran Yhdysvalloissa eräässä intiaanireservaatissa ja jäin juttusille vanhan Ojibway-intiaanin kanssa. Hän kertoi saaneensa lapsena vanhalta isoisältään tämän neuvon: ”Jos haluat selvitä elämästä, katso mitä eläimet tekevät.”

Joskus tämä oli paras neuvo, minkä isoisä saattoi kenellekään antaa.

Joskus 10 000 vuotta sitten tapahtui inhimillisen historian kiehtovin asia – ainakin minun mielestäni. Ihmiset alkoivat elää yhdessä eläinten kanssa. Miten tämä tapahtui, on kaikesta lukemisestani huolimatta minulle täysi mysteeri.

Kuvitellaanpa, että olisin joku mies tuolta ajalta. Eräänä päivänä minulle pälkähtäisi päähän, että haluaisin juoda vesipuhvelin maitoa. Läheisellä tasangolla olisi vesipuhveleita, mutta yhtään vesipuhvelia maailmassa ei ole vielä lypsetty. Miten tekisin sen? Vesipuhveli ei olisi se kesytetty, lauhkea eläin mikä se on tänä päivänä. Eikö puhveli puskisi minut saman tien kuoliaaksi? Vai juoksisinko sen perässä saviruukku kädessä, ”kiltti vesipuhveli, anna maitoa.” Miten tämä tehtiin, kun se ensimmäisen kerran tehtiin?

Muutama vuosi sitten julkaistiin kiehtova uutinen hevosten domestikaatiosta. Tutkijat olivat löytäneet Mongoliasta hevosen kalloja ja joistakin oli tarkoituksellisesti poistettu hampaita hevosten ollessa vielä elossa. Osassa oli kyse väärin kasvaneista maitohampaista, jotka aiheuttivat hevoselle kipua. Osassa taas oli poistettu sudenhammas, eräänlainen evolutiivinen jäänne, joka estää kuolainten käytön. Jutun juju vain oli siinä, että tämä oli tapahtunut noin kolmetuhatta vuotta sitten. Häh? Miten hevoselta poistettiin väärin kasvanut hammas 3000 vuotta sitten, senaikaisilla välineillä?

Olisiko niin, että kun ihmiset ja eläimet elivät lähekkäin, ne tiesivät toisistaan asioita, joita ei tiedetä enää? Minun on mahdotonta ajatella, että eläinten domestikaatio olisi tapahtunut kokonaan väkivalloin ja väkipakolla. Päinvastoin, siinä molemmat ottivat askeleen toisiaan kohti; katselivat toisiaan, arvioivat toisiaan ja pitkän prosessin aikana sopeutuivat toisiinsa. Kun simpansseille on opetettu viittomakieltä, on huomattu, että eivät kaikki simpanssit opi puhumaan viittomilla. Vain ne oppivat, jotka haluavat kommunikoida ihmisen kanssa.

Jos nyt kaarran nopeasti tähän päivään, on sanottava, että kyllähän me puhumme aika paljon eläimistä. Tai ei ehkä eläimistä suoraan vaan kiertoteitse: Eläinten oikeuksista, eläinten kärsimyksestä, eläinten lajityypillisestä käyttäytymisestä; sen määritelmästä ja vaatimuksista. Melko abstrakteja asioita siis eikä ihme, sillä jos koiria ja kissoja ei oteta lukuun, eihän missään oikein näe eläimiä.

Olisipa siis eläimiä. Olisi niin paljon opittavaa. Enkä henno edes ajatella, miten paljon olemme menettäneet.

Jani Kaaro

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.

Kolumnista voi keskustella 3.4. klo 23.00 saakka.

Pfizer-Biontech: Koronarokotteesta lupaavia tuloksia myös 12–15-vuotiaille tehdyissä testeissä

Wed, 31/03/2021 - 15:01

Lääkejätit Pfizer ja Biontech ilmoittavat lupaavista tuloksista koronarokotteensa tehosta 12–15-vuotiailla koehenkilöillä.

Faasi 3:n kokeessa rokote oli saavuttanut jopa sadan prosentin torjuntatehon. Lääkeyhtiöt kertovat myös hyvistä vasta-ainearvoista.

Tässä ikäryhmässä tehdyissä kokeissa saatiin jopa parempia tuloksia kuin mitä 16–25-vuotiaille tehdyissä testeissä. Nuoremman ryhmän kokemat sivuvaikutukset eivät merkittävästi eronneet vanhempien saamista ja yleisesti rokote siedettiin hyvin.

Kokeissa rokotetta annettiin 1 131 henkilölle, joista kukaan ei sairastunut koronatautiin. Lumelääkettä saaneessa 1 129 henkilön verrokkiryhmässä koronaan sairastui 18 koehenkilöä.

Pfizer ja Biontech yrittävät nyt saada Yhdysvaltojen elintarvike- ja lääkeviraston FDA:n sekä Euroopan lääkeviraston EMA:n luvan lääkkeiden myyntiluvan laajentamiseen nuoremmille ikäryhmille.

Yhtiöt jatkavat samalla myös tuotteensa testaamista vieläkin nuoremmilla, kuuden kuukauden ikäisistä 11-vuotiaisiin lapsiin asti.

Tähän asti Suomessa käyttöön otetuista rokotteista Pfizer-Biontechin rokote on tarkoitettu yli 16-vuotiaille. Toinen RNA-rokote eli Moderna sekä Astra Zenecan adenovirusvektorirokote ovat puolestaan tarkoitettu yli 18-vuotiaille.

16–17-vuotiaat riskiryhmiin kuuluvat saavat Suomessa niinikään Pfizer-Biontechin rokotteen.

Lue päivän tuoreimmat koronauutiset täältä.

Lue myös:

Pääministeri Marin: Hallitus tekee rokotuspäätökset asiantuntijatiedon perusteella – hallitus neuvottelee rokotusten painottamisesta ja koronan jälkihoidosta, Yle seuraa

Perhetausta vaikuttaa suomalaisten elinikään – ruotsinkielisyys takaa pidemmän elämän

Wed, 31/03/2021 - 14:57

Rekisteriaineistojen pohjalta tehdyssä tutkimuksessa Åbo Akademin havaitsivat selviä eroja elinajanodotteissa, jos perhe oli ruotsinkielinen, kaksikielinen tai suomenkielinen.

Tyttövauvan, jolla on täysin ruotsinkielinen tausta, elinajanodote on 85,7 vuotta. Tämä tarkoittaa, että sekä äidin, isän ja omana äidinkielenä on ruotsi.

Vastaavasti täysin ruotsinkielisen taustan omaavan poikavauvan elinajanodote on 81,4 vuotta.

Täysin suomenkielisen taustan omaavien elinajanodotteet ovat lyhyemmät: tytöillä 84,8 vuotta ja pojilla 78,9 vuotta. Ero elinajanodotteissa on näin suomen- ja ruotsinkielisten naisten välillä huomattavasti pienempi kuin vastaavasti miesten.

Elintapaerot näkyvät esimerkiksi juomatavoissa.Henrietta Hassinen / Yle

Kaksikielisen taustan omaavat sijoittuvat tutkimuksen mukaan elinajanodotteissaan yksikielisten ryhmien väliin.

Kieliero näkyy myös kaksikielisissä perheissä

Kaksikielisissä perheissä varttuneiden osalta havaittiin ruotsin omana äidinkielenä nostavan elinajanodotetta verrattuna siihen, että oma äidinkieli on suomi.

Vastasyntyneillä ruotsinkielisillä pojilla, joilla on kaksikielinen tausta, odotettavissa oleva elinikä on 81,3 vuotta ja vastaavasti kaksikielisen taustan omaavilla suomenkielisillä pojilla odotettavissa oleva elinikä on 79,2 vuotta.

Vastasyntyneillä ruotsin- tai suomenkielisillä tytöillä, joilla on kaksikielinen tausta, elinajanodotteiden ero on pienempi. Ruotsi äidinkielenä antaa tässä tapauksessa odotettavissa olevaksi eliniäksi 85,3 vuotta ja suomenkielisillä tytöillä odotettavissa oleva elinikä on 85,1 vuotta.

Elinajanodote syntymähetkellä vuosina 2005–2015 laskettiin väestö- ja kuolleisuusluvuista yhden vuoden tasolla henkilön sukupuolen, syntymävuoden sekä vanhempien kielitaustan perusteella.

Kielitaustalla vahva vaikutus

Tutkimuksen vastaava tutkija, FT Kaarina Reini toteaa, että tuloksissa korostuu oman äidinkielen vahva vaikutus kaksikielisen taustan omaavilla.

– Tämä kertonee kulttuurin vaikutuksesta elämän pituuteen, mikä tulee valittua lapsen äidinkielen valinnalla. Suomessa esimerkiksi äidinkielen perusteella määräytyy pitkälle koko koulutuspolku varhaiskasvatuksesta yliopistokoulutukseen saakka.

Kielieron vaikutus näkyy myös kaksikielisten parissa.Anu-Maija Kärjä

Suomalainen yhteiskunta tarjoaa kuitenkin periaatteessa tasa-arvoiset palvelut kansalaisilleen kielitaustasta riippumatta, joten syitä eliniän määräytymiseen pitää etsiä muualta. Reinin mukaan rekisteriaineiston pohjalta ei saada selville kaikkia vaikuttavia tekijöitä.

– Terveyskäyttäytymisestä ja elintavoista meillä ei ole tietoa. Nämähän voivat mahdollisesti selittää kulttuurisidonnaisia elämäntyylin eroja. Aiemmista tutkimuksista tiedetään, että alkoholin käytössä eli juomatavoissa on eroja. Se voi tietysti vaikuttaa. Kauan on tiedetty myös eroja yhteisöllisyydessä, tutkija pohtii.

Jatkotutkimuksissa selvitetään syitä elinajanodotteen vaihteluihin sairauspäiväaineistolla.

– Sieltä päästään käsiksi sairauksien syihin, koska Kelan tilastoissa näkyvät diagnoosit. Tutkimus on vielä kesken, Kaarina Reini kertoo.

Terveyserojen tutkimus eri etnisten ryhmien välillä on Reinin mukaan herkkä aihe.

Hän toivoo, että nämä tutkimustulokset johtavat sen pohtimiseen, mitä voidaan tehdä terveyserojen kaventamiseksi, että suomenkielisten elinajanodote nousee samalle tasolle ruotsinkielisten kanssa.

Åbo Akademin tutkimus on vertaisarvioitu ja julkaistu kansainvälisessä International Journal of Enviromental Research and Public Health -tiedejulkaisussa.

Life Expectancy of the Ethnically Mixed: Register-Based Evidence from Native Finns

Lue myös

Miehet sinnittelevät, mutta kuolevat silti nuorempina – näistä syistä naiset yhä elävät pidempään

Suomalaisten elinikä ei ehkä pitenekään odotetusti, mutta valtiovarainministeriö ei muuta arviota kestävyysvajeesta

Veden alla riittää meteliä, kun viljellyt lohet ääntelevät – tutkijat huomasivat että ääni vaihtuu jos kala kokee stressiä

Wed, 31/03/2021 - 13:43

Norjan toiseksi tärkein vientituote on kasvatettu lohi. Ei siis ole ihme, että sitä tutkitaan jatkuvasti hyvin monella tapaa. Nyt havaittiin lohien pitävän hyvin erilaista ääntä eri tilanteissa.

Norjan luonnontutkimusinstituutti NINAn tutkimusasemalla Levangerin pikkukaupungin lähellä lohien kasvatusaltaaseen asennettiin hydrofoneja tallentamaan vedenalaisia ääniä. Yleensä kaloja tarkkaillaan kameroiden avulla valtavissa kasvatuslaitoksissa.

Sattumalta sinne tuli joukko koululaisia käymään tutkimusasemalla. He melusivat kuten koululaiset yleensä ja vilkuttelivat toisilleen altaan ympärillä.

Viljeltyjen lohien ääniä tallennettiin Levangerin lähellä olevalla tutkimusasemalla.Norsk institut for naturforskning (NINA)

– Kalat pelästyivät ja uivat toiselle puolelle allasta. Äänitimme sen ja huomasimme, että vedestä tulleissa äänissä tapahtui iso muutos.

Norjalainen tutkija Carolyn Rosten selittää, että tuntui siltä kuin kalat olivat tunteneet suurten, meluisten olentojen uhkaavan ja myöhemmin sitten helpottuneen melun loputtua.

Kalojen äänten muutos on huomattava, mutta edelleen on hieman mysteeri, miten ääni syntyy. Yksi aiemmin annetuista selityksistä liittyy kalojen ilmarakon säätelyyn. Kaloilla on havaittu tiettyjä lihaksia uimarakon ympärillä, joilla rakon tilavuutta voi muuttaa.

Tällöin veteen saattaa purkautua ilmakuplia ja samalla syntyy vingahtelevaa ääntä. Jotkut ovat kuvanneet niitä huvittavasti kalojen ilmavaivoiksi.

Kalat pitävät myös hyvin erilaisia naksuttelu- ja koputusääniä. Kalifornian rannikolla San Franciscon lahdella Sausalitossa eräs konnakalojen heimoon kuuluva kala sai asuntoveneiden yöpyjät pysymään kesäisin hereillä metelöinnillään.

Syyksi epäiltiin jopa laivaston salaisia kokeita, mutta tutkijat selvittivät lopullisen syyllisen - uroskala se siellä vain törisi merenpohjassa.

Kasvatettu lohi on Norjan toiseksi tärkein vientituote.Norsk institut for naturforskning (NINA)

Tutkija Carolyn Rosten nauraa makeasti, kun kysyn häneltä, ymmärrämmekö mitä kalat sanovat.

– Heheh! Siinäpä kysymys, emme tiedä edes miten kalat muodostavat ääntä. Tiedämme, että äänet vaihtelevat sen mukaan, ovatko kalat nälkäisiä vai ei tai ovatko ne peloissaan vai ei.

Rosten vertaa ääntelyä oman kehomme päästämiin ääniin.

– Emme vielä tiedä viestivätkö ne vai onko kyse jostain sivutuotteena syntyvistä äänistä. Vähän niinkuin silloin, kun nälkäisenä mahasi murisee. Se ei ole harkittua, mutta niin vain käy. Näitä meidän pitää vielä selvittää.

Tutkijat ovat joka tapauksesa havainneet, että lohet ääntelevät eri tavoin. Kokeet viittaavat siihen, että äänimaisema muuttuu, kun kalat ovat nälkäisiä tai stressaantuneita.

Toisessa kokeessa Norjan luonnontutkimuksen instituutti NINAn tutkijat testasivat äänen taajuutta juuri ruokinnan yhteydessä. Kävi ilmi, että kylläinen lohi antaa ääniä eri taajuudella kuin nälkäinen kala.

– Tämä havainto voi auttaa vesiviljelyalan kehittämisessäa, koska rehukustannukset ovat suurimpia menoeriä. On typerää tuhlata ruokaa, jota kalat eivät syö, Carolyn Rosten sanoo aiemmassa Norjan yleisradio NRK:n haastattelussa.

Jalkapallostadionin äänet vertailukohteena

Tutkijat ovat jo pitkään olleet kiinnostuneita oppimaan lisää muun muassa viljellyn lohen stressitasosta. Norjan teknis-luonnontieteellinen yliopiston tutkimukset osoittavat, että pitkäaikainen stressi heikentää kalojen immuunijärjestelmää.

Vedenalaisia ääniä tallennetaan hydrofonin avulla.Norsk institut for naturforskning (NINA)

Carolyn Rosten uskoo, että äänitallentimet voivat tarjota parempaa tietoa eläinten hyvinvoinnista.

– Äänessä on se hyvä puoli, että sinun ei tarvitse nähdä kalaa. Kasvattamoissa ui usein pari sataa tuhatta lohta. Kamerakuvissa saattaa näkyä kymmenkunta kalaa. Vain lähimmät kalat näkyvät, eivät kaikki. Äänillä pystyy seuraamaan koko altaallista.

Britanniasta Norjaan kotiutunut Carolyn vertaa tilannetta jalkapallostadionin äänimaailmaan.

– Jos olet stadionilla, silloin ei tarvitse kuulla, mitä tuomari sanoo, tuliko maali vai väärä tuomio. Kuulet yleisön tuulettavan tai buuaavan.

Norjalaistutkimuksen havaintojen mukaan nälkäiset ja kylläiset kalat ääntelevät eri tavoin.Simo Pitkänen / Yle Ekoakustiikka voi kertoa yllättäviä tietoja

Kehittyvä tekniikka on mullistanut ympäristön seurantaa. Digitaalisuus ja keinoäly mahdollistavat jatkuvan äänten seurannan valitussa ympäristössä.

Pienten mikrofonien ja hydrofonien, avulla voidaan seurata sekä maalla että vedessä olevia lajeja ja ympäristöjä uudella tavalla.

Carolyn Rostenin mukaan tämä on yhtä tehokasta kuin kameravalvonta.

– Meillä on monia luonnon seurantaohjelmia menossa, kuten lintujen, eri nisäkkäiden ja hyönteisten seurantaa. Viime vuonna aloimme tutkia, miten äänten avulla saisimme kerättyä lisää tietoa näihin tutkimuksiin. Tiedämme muutamista lajeista, että voimme ennustaa äänten perusteella, onko lajeja ympäristössä vai ei.

Tallentimet keräävät tietoja reaaliajassa ja lähettävät ne matkapuhelinverkon kautta verkkosivustolle.

– Äänitallenne voi esimerkiksi havaita vieraita tai uhanalaisia lajeja, kuvata kasvien ja eläinten kausittaisia muutoksia, ekologista tilaa tai ihmisen vaikutusta luontoon, tutkija selittää.

Carolyn Rostenin mukaan ekoakustiikan tutkimus on ehtinyt pitkälle jo muun muassa Australiassa.

Kaksi uutta kirkupöllösten lajia löytyi Etelä-Amerikasta: xinqunpöllönen ja alagoasinpöllönen.

Suomessa kerrottiin vastikään, että Luonnontieteellisen keskusmuseo Luomuksen intendentti Alex Aleixo oli mukana tutkimusryhmässä, joka löysi Etelä-Amerikan sademetsistä kaksi uutta pöllölajia. Helsingin yliopiston tiedotteessa mainitaan tärkeäksi tunnistuspiirteeksi juuri kyseisten pöllöjen äänet.

Tutkimusryhmän maastotutkimuksesta ja valokuvauksesta vastannut Sidnei Dantas keräsi merkittävän osan näytteistä. Dantas tallensi kaikkiaan 83 ääninäytettä eri pöllölajeilta.

Uudet lajit pystyttiin tunnistamaan käyttämällä moderneja menetelmiä, kuten näytteiden DNA-sekvensointia, ja analysoimalla luonnonhistoriallisissa kokoelmissa ja kansalaistieteeseen perustuvissa tietokannoissa olevia digitaalisia äänitallenteita.

Kalojen tutkiminen hydrofonien avulla on alkamassa myös Suomessa Luonnonvarakeskuksessa.

Lue myös

Luke tekee Laukaasta vesiviljelytutkimuksen kärkipaikan – kirjolohen ja siian valintajalostus palaa synnyinsijoilleen

Katso: Carolyn Rosten kertoo englanniksi lohien äänten tutkimisesta.

Nainen, olisiko sinusta Esa-astronautiksi? Haku alkaa tänään

Wed, 31/03/2021 - 02:23

Euroopan avaruusjärjestön Esan astronauttien haku alkaa keskiviikkona. Esa kannustaa etenkin naisia hakemaan, koska järjestö pyrkii lisäämään sukupuolten monimuotoisuutta riveissään.

Haussa on 4–6 uutta ura-astronauttia ja useampia määräaikaisia. Myös suomalaiset voivat hakea paikkoja.

Työpaikkojen hakuaika päättyy 28. toukokuuta. Esa ottaa huomioon vain hakemukset, jotka on tehty ESA Career -sivustolle.

Hakijoilla tulee olla ylempi korkeakoulututkinto luonnontieteissä, lääketieteessä, teknilliseltä alalta, matematiikasta tai tietojenkäsittelytieteestä. Astronauttien valinnassa testataan hakijan fysiikkaa ja monia muita ominaisuuksia.

Astronautin työssä ei aina pääse illaksi kotiin, Esan Talent Acquisition -yksikön päällikkö Lucy Van der Las huomautti helmikuussa pidetyssä tiedotustilaisuudessa, jossa astronauttihausta kerrottiin.

– Tehtävät vaativat jatkuvaa matkustamista ja poissaoloa kotoa, Lucy Van der Las sanoi tiedotustilaisuudessa.

Astronautin tehtävä altistaa myös monenlaisille vaaroille.

– Avaruus on melko vihamielinen paikka ihmisille. Avaruudesta tulee säteilyä, miehistön on työskenneltävä yksin, luuntiheys laskee, Jennifer Ngo-Anh, miehitettyjen lentojen ja robotiikan tutkimuksen johtaja luetteli helmikuussa.

Vuonna 1975 perustettu Esa on hallitustenvälinen järjestö, jonka tehtävänä on muun muassa varmistaa, että avaruuteen tehtävät investoinnit hyödyttävät Euroopan ja maailman kansalaisia.

Esalla on 22 jäsenvaltiota, joiden joukossa on myös Suomi.

Lue myös:

Suomalaisillakin mahdollisuuksia päästä nyt astronautiksi, Esan neuvoston suomalaisjäsen: "Meillä on osaamista tällaiseen"(16.2.)

Euroopan avaruusjärjestö hakee uusia astronautteja, kaikkia kannustetaan hakemaan(16.2.)

Ihminen toisella taivaankappaleella on tieteelle kallis, hauras ja tehoton instrumentti – silti miehitetyt matkat Marsiin kiehtovat ja niitä suunnitellaan tosissaan(17.2.)

Suezin kanavassa jumittaneen konttialuksen onnettomuuden syynä saattoi olla "penkkailmiö"

Mon, 29/03/2021 - 17:06

Maallikosta saattaa tuntua, että Suezin kanava on sentään niin leveä, ettei isoakaan laivaa saa helposti ajettua penkkaan.

Kanavan ja siinä seilaavien laivojen mittasuhteista saa käsityksen oheisesta time lapse -videosta (siirryt YouTubeen). Toisessa videossa näkyy animoituna tämän hetken tilanne kanavassa (Vessel Finder).

Suezin kanavaan jumittuminen ei ole mitenkään ennenkuulumaton tapaus: esimerkiksi japanilainen megakonttialus OOCL Japan on törmäillyt siellä parikin kertaa. Vuonna 2004 kanava oli suljettuna kolme päivää, kun Liberiaan rekisteröity öljytankkeri juuttui kiinni.

Ever Givenin tapauksessa laiva ei vain ajautunut hiekkapenkkaan, vaan jopa mursi kanavan reunassa olevan kivenmurikoista tehdyn suojavallin, jonka on tarkoitus toimia aallonmurtajana ja estää eroosiota.

Ison laivan ohjaamisen vaikeus on siinä, että laiva on kiintopisteen puuttumisen takia koko ajan eräänlaisessa sivuluisussa. The Financial Times -lehden laivaliikenneasiantuntija Brendan Greeley muistuttaa, että laivan ahteri voi liikkua eri nopeudella ja eri suuntaan kuin sen keula.

Laivayhtiö on kertonut haverin johtuneen voimakkaasta tuulenpuuskasta. Lähistöllä oli turman hetkellä mitattu 48 kilometriä tunnissa puhaltaneita puuskia. Toisin sanoen tuulen voimakkuus oli pahimmillaan 13 metriä sekunnissa eli siinä rajalla, mistä meillä aletaan kesällä varoittaa navakasta tuulesta. Ever Given ei kuitenkaan ole mikään purtilo, vaan hyvin iso rahtialus.

"Penkkailmiö" iski?

Financial Timesissa on haastateltu belgialaisen Ghentin yliopiston meriteknologiaosastoa johtavaa Evert Latairea. Hän selittää Ever Givenin onnettomuutta nesteiden liikkeitä tutkivan hydrodynamiikan näkökulmasta.

Arkhimedeen lain mukaan kelluva kappale syrjäyttää oman painonsa verran vettä. Ahtaassa kanavassa vesi ei avoimen meren tavoin pääse siirtymään paljoakaan laivan alle ja sivuille. Vain 24 metriä syvässä Suezin kanavassa laivan liikkeelle panemalla vedellä ei siis ole suurta liikkumavaraa.

Kun vesi puristuu matalassa vedessä laivan rungon ja hiekkapohjan väliin, sen liike nopeutuu. Paineen vaikutuksesta keula etääntyy vesiväylän reunasta ja perä lähtee eri suuntaan. Mitä isompi alus, sitä nopeammin keula kääntyy penkasta poispäin ja perä imeytyy penkkaan.

Latairen mukaan onnettomuus meni mahdollisesti näin:

1. alus puski läntistä tuulta vastaan

2. tuulessa tuli tyynempi hetki

3. alus ylikompensoi ja ohjautui liikaa vasemmalle

4. vasempaan penkkaan puristunut vesi työnsi aluksen keulan oikealle

5. perä jäi vasemman penkan lähelle ja jatkoi matkansa pohjoiseen

6. laiva juuttui poikittain kanavaan

Konttialusten pituutta ei enää metallin väsymisen pelossa voida kasvattaa, mutta leveyttä on vielä yritetty lisätä ja konttipinon korkeutta kasvattaa. 2000-luvun alussa alukset pystyivät ottamaan lastiksi 5000 konttia, mutta nyt esimerkiksi juuri Ever Givenin kapasiteetti on yli 20 000 konttia.

Ongelmaksi on jo siis ilmeisesti muodostunut se, että laivojen koko sen kun kasvaa, mutta isojen alusten käyttäytymistä ei vielä kaikissa oloissa riittävän hyvin tunneta.

Lue myös:

Suezin kanavayhtiö: Kanavan tukkinut laiva on saatu irti, laivaliikenne kulkee taas kanavassa

Suezin kanavalla on laivajonossa ainakin 20 karjaa kuljettavaa alusta

Australian villiintyneet kissat ovat olleet viimeinen naula monen alkuperäislajin arkkuun – estääkö kotikissojen öinen ulkonaliikkumiskielto sukupuuttoja?

Sun, 28/03/2021 - 18:15

Kissa on kiva kaveri mutta myös saalistaja, jos tilaisuus tarjoutuu. Kun ihminen asettui tuhansia vuosia sitten aloilleen viljelemään maata ja kesytti kissan vilja-aittojensa jyrsijävahdiksi, hän sai vastuulleen myös kissan saalistusvietin hillitsemisen. Vastuuta on kannettu mitenkuten.

Australiassa, jossa kissatilanne on karannut täysin käsistä, poliitikot yrittävät paikata seurauksia tuoreella ohjelmalla, muun muassa kotikissojen öisellä ulkonaliikkumiskiellolla.

Vielä runsaat 230 vuotta sitten Australiassa ei ollut lainkaan kissoja. Ensimmäiset laskivat tassunsa uuden mantereen kamaralle vuonna 1788 samalla, kun merten taakse rantautuivat ensimmäiset eurooppalaiset asukkaat, valtaosa vastahakoisesti. Englanti oli päättänyt perustaa Australiaan vankisiirtokunnan.

Rahtiluettelo listaa tarkalleen, kuinka monta kalkkunaa ja muuta lintua, hevosta, nautaa, lammasta, vuohta ja sikaa ensimmäisten alusten lastissa oli. Kaniineistakin tiedetään täsmällinen lukumäärä, viisi. Kissoista ja koirista lukua ei ole, on vain maininta "pentuja".

Moni eurooppalaisten tuomista lajeista osoittautui uudella mantereella aikapommiksi, jonka tuhoja ei osattu lainkaan ennakoida. Pahimpia Australian alkuperäiselle eläinkannalle ovat olleet karanneiden ja hylättyjen kissojen villiintyneet jälkipolvet.

Ensimmäisenä räjähti kuitenkin kanikanta. Kun pakoon pötkineet otukset pyöräyttivät vähintään neljä pesuetta vuodessa, kaneja oli pian valtava joukko puputtamassa niin luonnonkasveja kuin peltojen satoa. Luonnollisia vihollisia ei juuri ollut.

Kanit ovat tuhojensa taloudellisilta vaikutuksilta Australian pahin vieraslaji. Kanit myös sananmukaisesti ruokkivat kissaongelmaa olemalla kissoille taattua saalista.

Kani pitää eniten matalasta ruohikosta mutta ei nirsoile. Australiassa kanit ovat sopeutuneet niin metsiin ja aavikoille kuin ranta-alangoille ja vuorten rinteille, ja totta kai sielläkin on citykaneja. RooM / Alamy / AOP

Kanikanta kasvoi hillittömäksi vain muutamissa vuosissa. Kissoilta meni muutamia vuosikymmeniä, mutta nyt niitä on Australiassa jopa laajemmalla alueella kuin kaneja.

Määrältään kanit toki ovat lyömättömiä. Niitä on arviolta 200 miljoonaa, vaikka niitä on yritetty hävittää metsästämällä ja myrkyttämällä ja jopa levittämällä niiden joukkoon virustauteja.

1950-luvulla liikkelle laskettu myksomasooma oli maailman ensimmäinen yritys tällaista biologista torjuntaa. Se oli hyvin tappava, mutta jäljelle ja lisääntymään jäi kanta, joka oli virukselle immuuni. Kanien määrä paisui ensin ennalleen ja sitten yhä suuremmaksi.

Villejä kissoja elää ympäri Australiaa keskimäärin 2,1 miljoonaa. Suotuisan kosteina aikoina määrä lähes kolminkertaistuu, arvioivat tutkijat.

Luonnossa jokaisella neliökilometrillä on keskimäärin yhdeksän kissaa, ja enää promille Australian luonnosta on kissaton, päättelee uhanalaisten lajien tilaan ja pelastamiseen keskittynyt viranomaisten, tutkijoiden ja järjestöjen yhteistyöelin Threatened Species Recovery Hub.

Villien kissojen on laskettu tappavan 1,4 miljardia kotoperäistä eläintä vuodessa, suurin piirtein yhtä monta kuin kuoli maastopaloissa Australian "mustana kesänä", viime ja toissa vuonna.

Kääpiöpussiunikeon matka päättyy agakonnan kitaan. Auscape / AOP

Yksi tunnetuimmista pieleen menneistä suunnitelmista hyödyntää muiden mantereiden eläinlajeja on muhkeiden agakonnien tuominen Puerto Ricosta 1930-luvulla.

Ne päästettiin vapaiksi syömään kovakuoriaisia, jotka nakersivat Koillis-Australian Queenslandin sokeriruokosatoja. Uusi kotimaa oli konnille mieleen. Niistä kehittyi yhä isompia ja nopeampia, eivätkä ne viitsineet jäädä maataloustöihin.

Seitsemässä vuosikymmenessä ne olivat levinneet jo kahdentuhannen kilometrin päähän vapauttamispaikaltaan. Matkan varrella ne olivat tottuneet niin kuivaan aavikkoon kuin kylmään vuoristoilmaan.

Leviäminen jatkuu edelleen, 50–60 kilometrin vuosivauhtia. 102 ensimmäisestä konnasta on tullut 200 miljoonaa.

Niin moneen suuhun menee paljon hyönteisiä ja muita pieniä eläimiä, mutta erityinen uhka agakonna on saaliina. Kun käärme, varaani tai krokotiili syö konnan, mahaan menee myös rauhanen, joka on täynnä sydämen pysäyttävää myrkkyä.

Näistäkin tuli ongelmaAustraliassa on maailman suurin villien yksikyttyräisten kamelien populaatio. Brittiläiset tutkimusmatkailijat toivat niiden kantavanhemmat 1840-luvulla kantojuhdiksi. Ann and Steve Toon / Alamy / AOP
  • kettu
  • sika
  • hevonen
  • aasi
  • vuohi
  • saksanhirvi
  • vesipuhveli
34 nisäkäslajia menetetty

Australian biodiversiteetti on muokkaantunut vuosimiljoonien eristyksissä ainutlaatuiseksi.

Sieltä katoava alkuperäislaji katoaa samalla koko maailmasta.

Sitten 1700-luvun lopun Australiasta on hävinnyt 34 nisäkäslajia, enemmän kuin mistään muusta maasta.

Kissat ovat olleet vähintään osasyyllisiä 22 pienen tai keskisuuren nisäkäslajin sukupuuttoon.

Myös jotkin lintulajit ovat nyt historiaa kissojen vuoksi.

Asiantuntijat arvioivat, että vaarassa on 74 muutakin nisäkäslajia sekä 40 lintu-, 21 lisko- ja neljä sammakkoeläinlajia.

Vaikka kissat eivät olisi olleet alkusyy lajien alamäelle, ne ovat yhä useammin viimeinen naula sukupuuton arkkuun, sanoo Kansainyhteisön tiedejärjestön CSIRO:n bioturvallisuusjohtaja Andy Sheppard.

Viime vuonna Wildlife Research -lehdessä julkaistun useiden australialaisten yliopistojen meta-analyysin mukaan villieläin joutuu 20 kertaa todennäköisemmin kissan syömäksi kuin maan alkuperäiseen lajistoon kuuluvan saalistajan suuhun.

Yksi villi kissa tappaa Australiassa vuodessa 390 nisäkästä, 130 lintua, 225 liskoa, 44 sammakkoa ja 370 selkärangatonta. Threatened Species Recovery Hub Australian kaikki kissat ovat eurooppalaisten kesykissojen jälkeläisiä, mutta viranomaiset ovat toimenpiteitään varten jakaneet ne kolmeen ryhmään: kotikissojen lisäksi taajamien kulkukissoihin, jotka ovat pitkälti riippuvaisia ihmisistä, ja luonnossa saalistajina eläviin villeihin kissoihin, kuten tämä ruokaileva kaksikko. Auscape / AOP

Viisi vuotta sitten Australian ympäristöministeriö julisti villit kissat tuhoeläimiksi. Samalla tavoitteeksi asetettiin kahden miljoonan villin kissan tappaminen viiidessä vuodessa.

Loppulukua ei ole vielä kerrottu, mutta kolmen ensimmäisen vuoden väliluku oli 844 000.

Ohjelma on aiheuttanut myös vastalauseita. Sen tehokkuutta pidetään kyseenalaisena, sillä kissat ovat nopeita sekä lisääntymään että siirtymään sinne, missä on vapautunut tapettujen lajitoverien metsästysmaita.

Protesteissa on myös kysytty, miksi Australia sallii kaupunkiasutuksen laajentamisen, metsien hakkuut ja kaivostoiminnan alueilla, joilla ne ovat vähintään yhtä suureksi vaaraksi alkuperäiseläimistölle kuin kissat.

Muun muassa näitä ei enää oleChaeropus ecaudatus -pussisika kuoli sukupuuttoon 1920-luvulla. Tämä H. S. Beckwithin työ on luontoteoksesta vuodelta 1848.Florilegius / Alamy / AOP
  • neljä australianhyppyrottalajia
  • kaksi australiantupsurottalajia
  • kaksi pussisikalajia
  • pikkupussikaniini
  • kaniinikenguru
  • aavikkokenguru
  • leveäotsapäästäiskenguru
  • pikkutikkupesärotta
Kotikissat tappavat yli miljoona eläintä päivässä

Australialaiskodeissa on reilusti yli kolme miljoonaa lemmikkikissaa.

– Jos hyväksymme sen, että villiintynyt kissa ruohikossa on ongelma, meidän on hyväksyttävä ongelmaksi myös kaupunkien kotikissat, sanoo viimevuotista yli 60 kissatutkimuksen meta-analyysiä johtanut ympäristöekologi Sarah Legge.

Meta-analyysin mukaan kotikissojen kynsissä kuolee 230 miljoonaa alkuperäislajistoon kuuluvaa nisäkästä ja lintua vuodessa. Sammakoiden ja hyönteisten määrää tutkimuksissa ei ollut arvioitu.

Vieras- ja tulokaslajeista, lähinnä jyrsijöistä, kotikissojen saaliiksi jää 150 miljoonaa yksilöä vuodessa.

Yksi tutkimuksista kertoi, etteivät ihmiset ole kovin hyvin perillä lemmikkiensä puuhista. Adelaiden kaupungissa oli ilmennyt, että kolmannes kissoista hiippaili öisin ulkosalla, vaikka omistajat luulivat niiden olevan kotona.

Kissat tuovat vain pienen osan saalistaan kotiin, joten omistajilta jää tietämättä 85 prosenttia lemmikkiensä tappamista eläimistä, osoitti toinen tutkimus. Öiseen aikaan saalis on useimmiten nisäkkäitä, päivällä lintuja ja liskoja, kertoo Legge.

Ketut ovat kissojen ohella suurin uhka Australian eläimistölle. Tämä kettu tosin on löytänyt kuolleen kengurun, liian ison itse tapettavaksi. Englantilaisten innostus ketunmetsästykseen sai heidät 1800-luvun puolivälissä tuomaan kettuja jahdattaviksi myös Australiassa. Sata vuotta myöhemmin ne olivat levinneet koko mantereelle. Cameron Attree / Alamy / AOP

Viime kuussa Australian parlamentin ympäristökomitea julkaisi hankkeen Australian eläimistön suojelemiseksi kissoilta. Nimeksi annettiin Projekti Nooa.

– Yksi mustan kesän tragedioista oli ainakin miljardin eläimen kuolema. Villit kissat tappavat saman verran joka vuosi. Se kertoo kissaongelman mittasuhteet, sanoi komitean puheenjohtaja Ted O'Brien.

Hänen mukaansa tavoitteena on kehittää teknologiaa, jolla kissat saadaan kitkettyä Australian luonnosta. Yksi keino ovat sähköistetyt kissa-aidat suojelualeiden ympärillä. Aitojen rakentaminen ja ylläpito on kuitenkin työlästä ja hintavaa.

Toistaiseksi pääkeinona käytetään ilmasta pudotettuja myrkkysyöttejä. Ne ovat myrkyllisiä vain lajeille, joille Australian evoluutio ei ole aikaa myöten antanut puolustuskeinoa.

Kengurunlihan ja kananrasvan sekaan pyöritellään natriumfluoriasetaattia, jota Australiassa on luonnostaan hernekasveissa. Kotoperäisille lajeille on kehittynyt vastustuskyky, mutta kissa kuolee, kun natriumfluoriasetaatti estää sen solujen energiantuotannon.

Niin käy myös ketuille, ja niiden on todettu syövän myrkkysyöttejä vielä ahnaammin kuin kissojen.

Sikoja tuotiin Euroopan maatiloita lihantuotannon siemeneksi, mutta 24 miljoonaa villiintynyttä jälkeläistä ovat nyt yksi Australian tuhoisimmista vieraslajeista. Sikojen ruokahalu on hyvä, ja ne myös levittävät eläin- ja kasvitauteja. Ken Griffiths / Alamy / AOP

Kotikissojen aiheuttamien vahinkojen vähentämiseksi Projekti Nooalla on kolme ehdotusta:

  • Kissat on rekisteröitävä ja sirutettava. Sen uskotaan lisäävän omistajien huolenpitoa kissoistaan. Maksullinen rekisteröinti myös antaa paikallisviranomaisille varoja kissasääntöjen valvontaan.
  • Kissat on steriloitava tai kastroitava. Siten hillitään ei-toivottujen poikasten päätymistä osaksi kulku- ja villien kissojen populaatioita.
  • Kissoja ei saa päästää ulos pimeään aikaan.

Ehdotuksista öinen ulkonaliikkumiskielto on herättänyt eniten arvostelua. Moni pitää luonnollisena, että kotikissakin kulkee omin päin ja etenkin yöllä.

Eläintensuojelijoiden mielestä ehdotukset eivät mene kyllin pitkälle. Vain yöksi määrätty ulkonaliikkumiskielto ei auta lintuja ja liskoja, jotka ovat aktiivisia päivällä, he muistuttavat.

Australian suurin eläinsuojelujärjestö RSPCA on samaa mieltä, myös kissojen itsensä vuoksi. Järjestön suojiin päätyy joka vuosi 65 000 kissaa. Noin 40 prosenttia lopetetaan.

Vain valvottuna liikkuva kissa on suojassa liikenteeltä ja muilta vaaroilta, ei-toivottuja pentuja ei synny, eikä luonnoneläimiä päädy kissan kynsiin, järjestö sanoo.

Kun traktorit korvasivat Euroopasta tuodut työhevoset, niitä päästettiin vapaaksi. Nyt Australiassa on maailman suurin villihevospopulaatio, 400 000 yksilöä, ja kanta kasvaa joka vuosi 23 prosenttia. Herkkä vuoristoluonto kärsii tästä vieraslajista pahoin. Jason Edwards / Alamy / AOP

Taajamien populaatiokissojen ja muiden kulkukissoiksi luokiteltujen kodittomien kissojen määräksi Australiassa arvioidaan runsas miljoona. Kissojen pyydystäminen ja nukuttaminen eivät ole osoittautuneet tehokkaaksi keinoksi pienentää populaatioita.

Joidenkin mielestä tehokkaampi on alkujaan Britanniassa keksitty "loukuta-steriloi-vapauta"-menetelmä. Lisääntymiskyvyttöminä yksilöt voivat jatkaa elämäänsä mutta eivät sukuaan, mikä hävittää populaation pikkuhiljaa humaanisti, menelmän kannattajat sanovat.

Arvostelijoiden mielestä keino on kallis ja kyseenalainen, sillä lisääntymiskyvytönkin kissa hankkii ravintoa.

Australian lainsäädännössä on tällä kohtaa harmaa alue, minkä vuoksi menetelmä tulkitaan paikoin laittomaksi, paikoin ei.

Yksi varhaisvaiheessa oleva suunnitelma on päästää populaatioihin yksilöitä, joiden lisääntymiskykyä on alennettu geenimanipulaatiolla. Ajatuksena on, että geenimuunnoksen periytyessä pentuja syntyy yhä vähemmän ja lopulta populaatio kutistuu olemattomiin.

Tämän päivän tai edes ensi vuosikymmenen ratkaisu se ei ole, sillä teknologiaa on testattu onnistuneesti vasta yksisoluisissa eliöissä. Myös geenimanipuloinnin etiikka herättäisi luultavasti paljon epäluuloa, kommentoi Sarah Legge.

Dingo, villiintynyt eurooppalainen koira vai niiden yhteinen jälkeläinen? Ne voi erottaa toisistaan vain tutkimalla DNA:n. Dingotkin olivat kesyjä koiria tullessaan Australiaan aasialaisten merenkävijöiden mukana 4 000 vuotta sitten. Karjankasvattajat, jotka menettävät vasikoitaan korille, metsästävät niitä muun muassa ansaraudoilla. Nicholas Toh / Alamy / AOP

Samalla kun villiintyneistä kissoista pyritään pääsemään eroon keinolla tai toisella, Australian kotoperäisiä lajeja yritetään pelastaa muillakin tavoilla.

Minikengurua muistuttavien malojen vapauttaminen Newhavenin luonnonpuiston turva-alueelle toissa vuonna oli suuresti iloittu edistysaskel. Malat katosivat luonnosta 1980-luvulla.

Niin pieni otus kuin se onkin, myös malalla on oma roolinsa aavikon ekosysteemissä ja Australian luonnon monimuotoisuudessa.

Mala on yksi pienistä pussieläimistä, jotka kaivelevat maahan kuoppia. Sadekaudella kuopat täyttyvät vedellä ja niihin keräytyy ympäristöstä lehtiä, mistä muodostuu kasvien lisääntymiselle suotuisa mikroympäristö.

Yhtenä mahdollisuutena alkuperäislajien pelastamiseen voisi olla "avustettu evoluutio", jossa lajeja autetaan sopeutumaan elinympäristönsä uudenlaisiin uhkiin.

– Kaikki kissoja ei koskaan saada pois Australian luonnosta. Entäpä jos alkaisimmekin miettiä niiden itsensä sijasta niiden saaliseläimiä? Viime kädessä ratkaisu voi olla vain rinnakkaiselo, sanoo Uuden Etelä-Walesin yliopiston biodiversiteettitutkija Katherine Moseby.

Moseby kollegoineen on kokeillut vuosien ajan, miten kaksi uhanalaista pussieläintä, isopussikaniini ja lesueurinkaniinikenguru, voisivat selvitä kissoista.

Aitauksiin on pantu muutamia kissoja, jotka ovat pakottaneet isopussikaniinit ja lesueurinkaniinikengurut reagoimaan mutta eivät ole riittäneet tappamaan kaikkia.

– Evoluution nopeudesta on paljon todisteita, etenkin kun valintapaine on vahva, Moseby sanoo yhdysvaltalaisen Yalen yliopiston ympäristöohjelman lehdessä Yale Environment 360.

Korvat kuin kaniinilla ja nimikin, mutta isopussikaniini ei ole kanien sukua. Nisäkäsnimistötoimikunta onkin ehdottanut, että nimeksi muutettaisiin isokorvapusseli.Auscape International Pty / AOP

Australian luonnossa kissojen paine on liian raju. Saalislajit eivät ole kyenneet reagoimaan siihen muuttamalla selviytymisstrategiaansa. Normaalisti peto- ja saaliseläinkannat pitävät toistensa kasvun tasapainossa – kun toinen yleistyy tai vähenee, toinen tekee samoin.

Myös molemmille Mosebyn tutkimille lajeille on käymässä huonosti. Lesueurinkaniinikenguruja elää nykyisin vain saarilla ja aidatuilla suojelualueilla, ja isopussikaniineja on jäljellä vain kymmenisentuhatta. Ennen alamäkeä molemmat kuuluivat Australian yleisimpiin lajeihin.

Mosebya motivoi toive, että lisäaika riittää pelastamaan uhanalaisia lajeja.

Toivetta tukee se havainto, että jouduttuaan aitaukseen, jossa kissoja oli enemmän kuin ensimmäisessä, harjaantuneet yksilöt selvisivät paremmin kuin kissoihin tottumattomat lajitoverit.

Isopussikaniineista, joille kissa oli vieras peto, hengissä oli 40 päivän päästä vain neljännes. Kissoihin kahden vuoden ajan totutelleilla osuus oli kaksi kolmasosaa. Myös lesueurinkaniinikenguruilla oli havaittavissa vastaavaa.

Epäselvää kuitenkin on, oliko syynä vain oppiminen. Jos tulokset kertovat nopeutuneesta evoluutioista, henkiin jäävillä yksilöillä on pedoilta suojeleva valppauden geeniperimä, joka ihmisen avulla voi yleistyä lajien jälkipolvissä.

Lue myös:

Miten kissa kesyyntyi ihmisen seuraksi? Tutkijat jäljittivät suhteen vaiheita Puolan luolista ja muinaiselta Silkkitieltä

Koronavirus vaikuttaa aivosoluihin monia reittejä, ja suorin reitti kulkee nenän kautta

Sun, 28/03/2021 - 10:27

Aivotkaan eivät ole suojassa koronavirukselta. Tutkimusten mukaan virus pystyy tunkeutumaan aivoihin esimerkiksi ohittamalla aivoja suojaavan veri-aivoesteen.

Elävällä ihmisellä ei ole pystytty tutkimaan viruksia aivosoluista, mutta koronaviruksen on todettu soluviljelykokeissa aiheuttavan muutoksia muun muassa hermosoluissa ja aivojen tukisoluissa astrosyyteissä.

Koronavirusta selvittäneissä tutkimuksissa on aiemmin havaittu, että koronavirus on vähentänyt muun muassa hermosoluissa olevien synapsiproteiinien määrää ja muuttanut hermosolujen rakennetta esimerkiksi lyhentämällä niiden ulokkeita. Virus on voinut aiheuttaa myös hermosolujen kuolemia.

Jos proteiineja on vähemmän, hermosolujen keskinäinen viestintä ei toimi kunnolla. Myös solujen heikko haaroittuminen vaikeuttaa solujen kytkeytymistä toisiinsa. Tutkimuksissa havaittiin muutoksia myös aivojen tukisoluissa.

Kuopiossa A.I. Virtanen -instituutin tuoreessa tutkimushankkeessa covid-19-taudin aiheuttavaa virusta on tutkittu nenän hajuepiteelin soluissa sekä luomalla ihmisen kantasoluista hermosoluja ja aivojen tukisoluja.

– Kaikissa soluissa viruksen aiheuttamaan tuhoon vaikuttaa myös kuinka paljon virusta on ja millainen ympäröivä tulehdusvaste on. Joskus varsinaista syytä solun kuolemaan tai toimintahäiriöön on vaikea jäljittää: onko kyseessä suora virusvaikutus vai puolustusjärjestelmän yliaktivaatio. Prosessi on hyvin monimutkainen ja siitä tarvitaan lisää tutkimusta, kuvailee akatemiatutkija ja apulaisprofessori Katja Kanninen.

Kanninen johtaa Neurobiology of Disease -tutkimusryhmää A.I. Virtanen -instituutissa, joka tutkii ympäristön vaikutuksia aivoterveyteen. Covid-19-taudin aiheuttajan eli SARS-CoV-2-viruksen vaikutukset nenän hajuepiteeliin ja aivosoluihin on yksi ryhmän viimeaikaisista käynnissä olevista tutkimuksista.

Soluviljelykokeiden avulla on tarkoitus selvittää, miten virus vaikuttaa solujen toimintoihin. Tämä voi auttaa myöhemmin selvittämään esimerkiksi uusien lääkeaineiden vaikutuksia virukseen.

– Kun tiedetään tarkalleen, miten virus infektoi solun, on mahdollista kehittää lääkkeitä estämään viruksen kiinnittymistä soluun ja siten sen monistumista, selventää Kanninen.

Suoria ja epäsuoria vaikutuksia

Suorien aivosolujen toimintaan vaikuttamisen lisäksi virusinfektion vaikutukset muualla kehossa ja eri elimissä voivat johtaa neurologisiin ongelmiin.

Jos virus esimerkiksi infektoi pääosin keuhkosoluja, voi niiden toiminta häiriintyä. Se puolestaan saattaa johtaa hapenpuutteeseen, josta kärsivät myös aivosolut.

Toisaalta virusinfektion aiheuttama kehon puolustusjärjestelmän yliaktivaatio voi johtaa tulehdustilaan, jonka vaikutukset tuntuvat myös aivoissa.

– Tarvitaan lisää tutkimustietoa näiden vaikutusten

Jyrki Lyytikkä / Yle

yksityiskohtaista selvittelyä varten, Kanninen sanoo.

Koronavirus voi kulkeutua aivoihin suoraan nenästä

Virukset käyttävät monia reittejä kulkeutuessaan ihmiskehoon ja myös aivoihin. Suorin reitti kulkee nenän kautta.

Hajurata on ihmisen aistiradoista lyhyin. Nenän limakalvon hajuepiteelin hermosolut yhdistyvät hajukäämiin, jossa ne luovat yhteyden hajuradan seuraavien hermosolujen kanssa. Nämä välittävät viestin hajuaivokuorelle.

Nenän ja hajuepiteelin lisäksi virus voi kulkeutua aivoihin myös muita reittejä, esimerkiksi keuhkojen kautta tai kehon omien immuunipuolustussolujen kuljettamana. Vähemmän tutkittu mahdollinen kulkureitti on suolistossa, jonka yhteyttä aivoihin on viime aikoina tutkittu kiivaasti.

Koronavirus näyttäisi kuitenkin käyttävän pääosin hengitysteiden epiteeliä kehoon tunkeutumiseen. Kannisen tutkimusryhmässä koronaviruksen kulkeutumista aivoihin on selvitetty erityisesti hajuepiteelin kautta.

Nenän hajuepiteeli ja siellä olevat hermosolut pystyvät kuljettamaan viruksen suoraan aivoihin. Oletus on kuitenkin, että tämä ei tapahtuisi kovin helposti.

– On hankala arvioida, kuinka merkittävä nenän kautta kulkeva reitti on muihin reitteihin verrattuna. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että viruspartikkeleja löytyy hajuepiteeliltä ja se on hyvin todennäköinen reitti. Muihin kulkureitteihin vertaaminen on vaikeaa, koska vertailevia tutkimuksia ei vielä ole tehty.

Aivosolujen infektoituminen ei ole yleistä

Kovin yleistä aivojen tai aivosolujen infektoituminen ei kuitenkaan ole.

– Yksittäisiä havaintoja viruksen läpäisevyydestä on pikkuhiljaa alkanut kertyä, Kanninen kertoo.

Koronavirus on RNA-virus jonka tärkein tehtävä on monistaa itseään. Virus leviää soluissa valikoiden, eli se pystyy piikkiproteiinillaan tunkeutumaan sellaisten solujen sisään, joilla on virukseen sopiva ACE-2-reseptoriproteiini. Tätä proteiinia löytyy aivosoluistakin, mutta merkittävästi vähemmän kuin keuhkosoluista.

– Tämä tarkoittaa, että suora hermosoluihin tunkeutuminen on mahdollista. Ruumiinavauksissa on myös todettu, että viruksen osia tai jopa kokonaisia viruksia löytyy aivoista.

Päästyään solun sisään virus muuttaa solun virustehtaaksi ja lopulta solun sisällä monistuneet virukset purkautuvat solusta ulos ja jatkavat uuden isäntäsolun etsimistä. Hermosolun oma toiminta voi häiriintyä viruksen takia ja se voi jopa kuolla.

Veri-aivoeste voi heikentyä iän ja sairauksien myötä

Veri-aivoeste voi heikentyä esimerkiksi elimistön tulehdustilassa, jolloin esteen läpäisevyys lisääntyy. On myös mahdollista, että virus kulkeutuu veri-aivoesteen läpi käyttäen puolustusjärjestelmän soluja kuljettiminaan.

Tiedetään, että esimerkiksi herpesvirus läpäisee veri-aivoesteen. Eri viruksien läpäisevyyttä vertailevia tutkimustuloksia on kuitenkin vielä hyvin vähän, toteaa Kanninen.

– Veriaivoesteen heikentymiselle voi olla useita syitä, esimerkiksi veriaivoesteen solukon toiminnan häiriöt, tulehdus, tai akuutti aivovamma. Myös ikääntyminen ja aivosairaudet voivat heikentää veriaivoesteen toimintaa.

Kannisen ryhmä on tutkinut hajuepiteelin toimintaa erityisesti Alzheimerin tautia sairastavissa potilaissa.

– Tutkimme tällä hetkellä sitä, vaikuttavatko hajuepiteelimuutokset Alzheimerin taudin potilaissa siihen, miten virus infektoi soluja.

Tieto voi auttaa selvittämään, ovatko Alzheimerin taudin potilaat tavanomaista suuremmassa riskissä sairastua koronavirukseen kuin väestö keskimäärin. Tutkimukset aiheesta ovat kuitenkin vielä alustavia ja toistaiseksi vertaisarvioimattomia.

– Ensimmäinen covid-19-julkaisumme on työn alla ja uskon meidän tulostemme olevan saatavilla tämän vuoden kuluessa, toteaa Kanninen.

Katso Yle Areenasta:

Rankka vuosi – dokumenttisarja poikkeusajasta

Leimahduksia vai tasaantumista – lähiviikot näyttävät epidemian suuntaa, arvioi Ykkösaamussa vieraileva ylilääkäri Asko Järvinen

Sat, 27/03/2021 - 08:05

Vuoden vaihteessa asiantuntijat arvioivat, että tähänastisen koronaepidemian huippu saavutetaan Suomessa maalis-huhtikuussa.

Arvio osui ainakin sikäli oikeaan, että nyt tartuntaluvut ovat runsaan viikon verran sahanneet ennätyslukemissa noin 600-800 tartunnan välillä. Eilen perjantaina luku oli onneksi hieman pienempi 512 tartuntaa koko maassa.

Epidemian kehitys on vielä epävarma

Hallitus on antanut eduskunnalle esityksen liikkumisrajoituksista Helsingissä, Espoossa, Vantaalla ja Kauniaisissa sekä Turussa. Näillä alueilla epidemiatilanne on pahin.

Asiantuntijoista tartuntatautien ylilääkäri Esa Rintala TYKSistä arvioi tiistaina, että liikkumisrajoitusten teho voi olla vähäinen. HUSin tartuntatautien ylilääkäri Asko Järvinen puolestaan olisi ollut valmis vielä odottamaan.

– Vaikuttaisi siltä, että tartuntaluvut ovat HUS-alueella ainakin tasaantuneet ja ehkä kääntymässä laskuunkin. Siten saattaa olla, että liikkumisrajoituksia ei ihan vielä välttämättä tarvittaisi, sanoo Järvinen.

Lähiviikot näyttävät suuntaa

Useat asiantuntijat arvioivat kuitenkin kuin yhdestä suusta, että vielä ei ole varmuutta siitä, miten epidemia leviää tästä eteenpäin. Jos rajoitukset purevat, edessä voi olla tartuntalukujen lasku tai ainakin epidemian tasaantuminen. Jos kontakteja ei onnistuta vähentämään, edessä voi olla myös epidemian leimahtelua ja hyppäys ylöspäin tartuntaluvuissa. Tässä lähiviikot näyttävät suuntaa.

– Kuinka paljon nykyisillä rajoituksilla päästään alaspäin ja riittääkö se, sitä ei pysty vielä tällä hetkellä näkemään, pohtii Järvinen.

Liikkumisrajoitukset ovat viimeinen keino

Rajoitusten kirjo eri puolilla Eurooppaa on vaihdellut paljon. Saksassa Berliinissä tartuntailanne saatiin tasaantumaan hyvin tiukoilla liikkumisrajoituksilla. Vain ruokakaupassa ja apteekissa on ollut mahdollista käydä.

Espanjassa päädyttiin ulkonaliikkumiskieltoon klo 23-06.00, jolloin ulkona voi liikkua vain oikeutetusta syystä. Suomeen kaavailtuja liikkumisrajoituksia arvioi THL:n johtaja Mika Salminen:

– Tämä on suunnilleen ainoa työkalu työkalupakista, jota ei ole vielä käytetty. Se on viimesijainen keino.

Perjantaina Eduskunnan varapuhemies Juho Eerola kertoi, että eduskunta ei kokoonnu ensi viikolla täysintuntoon. Se tarkoittaa sitä, että liikkumisrajoitukset eivät ehdi voimaan ennen pääsiäistä. Epidemian suunta ennen liikkumisrajoituksia ehtinee tulla nykyistä varmemmin näkyviin.

TV 1:n Ykkösaamun vieraana lauantaina on HUSin tartuntatautien ylilääkäri Asko Järvinen.

Lue lisää

Uusimmat tiedot koronaviruksesta: Liikkumisrajoitukset eivät ehdi tulla voimaan pääsiäiseksi, uusia tartuntoja 512 ja kuolemia kaksi, VR puolittaa matkustajamäärän

Kvarkkien outo käytös sai hiukkasfysiikan tutkijat ymmälleen – onko kyseessä mittavirhe vai virkistävä poikkeama luonnonlaeissa?

Fri, 26/03/2021 - 18:03

Hiukkasfysiikka on tavallisen ihmisen järjelle vaikeaa ymmärtää, mutta nyt raapivat alan tiedemiehetkin päätään.

Mikäli Genevessä sijaitsevan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksen CERNin LHC-hiukkaskiihdyttimen (Large Hadron Collider) outo tutkimustulos pitää paikkansa, saattaa tuloksena olla tuntemiemme luonnonlakien uudelleenjärjestelyä.

LHC:ssa lähes valon nopeudella kiitäviä hiukkasia törmäytetään toisiinsa 27 kilometriä pitkässä ympyränmuotoisessa putkessa ja tuloksena on toisia massaltaan kevyempiä hiukkasia.

Niin kutsutut pohjakvarkit eivät LHC:ssa tehtyjen kokeiden perusteella käyttäytyneet kuten niiden hiukkasfysiikan standardimallin perusteella pitäisi. Kadunmiehelle tämä ei sano mitään, mutta joidenkin Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa CERNissä työskentelevien fyysikoiden kerrottiin tärisseen innostuksesta.

Uusi hiukkanen tai voima löytyi?

LHC-törmäyttimen yksi tehtävä on testata hiukkasfysiikan standardimallia, joka on muotoiltu 1970-luvun puolivälissä. Malli pyrkii selittämään kaikki maailmankaikkeuden hiukkaset, jotka eivät enää jakaannu muihin hiukkasiin sekä niiden aiheuttamat voimat.

Alkeishiukkaset

Atomi muodostuu sen ytimen protoneista ja neutroneista sekä ytimen ulkopuolella olevista elektroneista. Näistä vain elektronit ovat alkeishiukkasia.

Kvarkit ovat aineen perusosasia ja ne muodostavat protonit ja neutronit. Kvarkkeja on kuutta eri lajia: ylös-, alas-, outo-, lumo-, pohja- ja huippukvarkit.

Leptonit ovat samaten aineen jakamattomia perusosia ja ne ovat elektroni, myoni, tau, elektronin neutriino, myonin neutriino ja taun neutriino.

Mittabosonit on kolmas alkeishiukkasten ryhmä. Ne eivät kvarkkien ja leptonien tapaan ole ainehiukkasia vaan erilaisia voimia välittäviä hiukkasia. Niihin kuuluvat sähkömagneettista voimaa välittävät fotonit, kvarkkeja yhteen sitovat gluonit sekä hiukkasten hajoamisen (ja samalla radioaktiivisuuden) mahdollistavat w- ja z-bosonit.

Bosonit ja fermionit ovat alkeishiukkasten yhdistelmiä. Tavallinen aine koostuu fermioneista, joita ovat siis esimerkiksi kvarkit ja leptonit.

Higgsin hiukkaset ovat bosoneja ja ns. Higgsin kentän korkeaenergisiä ilmenemismuotoja. Kenttä mahdollistaa joillekin hiukkasille massan.

Tieteilijät eivät ole läheskään tyytyväisiä malliin, joka kuitenkin auttavasti selittää maailmankaikkeuden pienimpien hitusten käyttäytymistä. Yksi standardimallin voitoista oli sen ennustaman ns. Higgsin hiukkasen löytyminen vuonna 2012.

Nykykäsityksen mukaan kaikkein pienimpiä aineen osia ovat kvarkit ja leptonit. Kvarkeista rakentuvat mm. atomin ytimessä sijaitsevat protonit ja neutronit. Atomin kolmas rakenneosa on elektroni, joka kuuluu leptoneihin. Kvarkit ja leptonit ymmärretään jakamattomiksi aineen perusosasiksi, mutta nekin voivat vielä muuntua toisiksi kvarkeiksi tai leptoneiksi.

Standardimallin mukaan kvarkkien tulisi tulisi kiihdytinkokeissa hajota leptoneihin kuuluviksi elektroneiksi ja muuten identtisiksi mutta suurimassaisemmiksi myoneiksi yhtä usein. Jo vuosia käynnissä olleessa Large Hadron Collider beauty (LHCb) -kokeessa on kuitenkin nyt tultu siihen tulokseen, että pohjakvarkkien hajotessa elektroneja syntyy paljon myoneja enemmän. Tämä tulos sotii jyrkästi standardimallia vastaan.

Mikäli testitulos ei paljastu kokeissa tehdyn virheen tai oudon sattuman aiheuttamaksi, tietää se sitä, että on löydetty uusi hiukkanen tai voima, jota nykyfysiikka ei vielä tunne.

Tiedettä edistävä virkistävä poikkeama

LHCb-kokeessa mukana ollut fyysikko Chris Parkes totesi Live Science-sivuston mukaan, että virheen mahdollisuus on yksi tuhannesta. Jotta koetulos voitaisiin lopullisesti vahvistaa, virhemahdollisuuden tulisi olla yksi miljoonasta. Lisäksi tarvitaan tiedeyhteisön vertaisarviointia.

Maailmalla on muitakin tutkimusryhmiä, joiden kokeissa on havaittu pohjakvarkkeihin liittyviä poikkeamia, joten CERNissä ollaan varovaisen toiveikkaita uudesta löydöksestä. Ensi vuonna LHCb saa käyttöön uudistetun ilmaisimen, jonka avulla voidaan tehdä vieläkin tarkempia havaintoja.

Kuten aina tieteessä, teoriasta poikkeavat havainnot ovat omiaan nostamaan kulmakarvoja ja aukomaan uria uudenlaiselle ajattelulle. LHCb:n löydökset voivat parhaimmillaan venyttää hiukkasfysiikan standardimallin rajoja tai johtaa aivan uudenlaiseen fysiikkaan.

Mitä sitten on vielä selvittämättä?

Hiukkasfysiikan standardimalliin ei ole pystytty yhdistämään painovoimaa, sillä sen otaksuttu välittäjähiukkanen gravitoni on vielä löytämättä - tai sitten sitä ei olekaan.

Ratkaisematta on myös arvoitus, miksi maailmankaikkeudessa on niin paljon enemmän ainetta kuin antiainetta.

Kaiken kukkuraksi 95 prosenttia maailmankaikkeuden koostumuksesta on hämärän peitossa, sillä näkyvän aineen osuudeksi on laskettu vain viitisen prosenttia. Loput ovat pimeää ainetta ja pimeää energiaa, joiden alkuperästä emme tiedä vielä mitään.

Lue myös:

Mustan aukon kuuluisan kuvan julkaisijat saivat uutta tietoa magneettikentästä, joka suojelee ainetta aukon ahmaisulta

Viisi syytä, miksi laumasuoja saattaa olla mahdoton saavuttaa

Fri, 26/03/2021 - 10:47

Laumasuoja tarkoittaa sitä, että vaikka ihminen sairastuisi, hänen lähipiirissään ei enää ole riittävästi uusia henkilöitä, joihin virusta voisi tartuttaa ja tautia levittää. Muut on joko rokotettu tai he ovat jo sairastaneet taudin.

EU:n sisämarkkinakomissaari Thierry Breton arveli taannoin, että Euroopassa saavutettaisiin riittävä immuniteetti jo kesällä. Breton ennakoi päivänkin: 14. heinäkuuta. Hänen optimistinen arvionsa perustui siihen, että rokotevalmistajat pystyvät pitämään yhtä optimistiset lupauksensa rokotteiden toimitusajoista.

Yleensä laumasuojan arvellaan käynnistyvän, kun 60–70 prosenttia väestöstä saavuttaa immuniteetin. Nyt tutkijoita on kuitenkin alkanut arveluttaa rokotteiden tuotantolinjojen hidastellessa ja uusien virusvarianttien nostaessa päätään.

Rokotteiden tehoa ei missään nimessä aliarvioida ja jossain aikataulussa virus alkanee laimentua, mutta taistelu vaarallista tautimuotoa vastaan saattaa kestää oletettua pidempään, vielä jopa vuoden päivät.

Nature listaa viisi syytä siihen, miksi laumasuojan varaan ei ainakaan lyhyellä aikavälillä kannata laskea mitään.

1. Rokotteet eivät ehkä estä taudin tarttumista

Laumasuoja onnistuu nopealla aikataululla vain, jos aivan kaikki ihmiset saavat rokotteen tai jos on varmaa, että rokotteet estävät myös jatkotartunnat.

Alustavien tulosten mukaan ainakin jotkut koronavirusta vastaan kehitetyt rokotteet saattavat estää taudin tarttumisen muihin sen ohella, että ne varjelevat saajaansa taudin vakavalta muodolta.

Tietyllä alueella havaittava tartuntojen määrän lasku voi selittyä esimerkiksi rajoitustoimilla tai ihmisten käyttäytymisen muutoksilla. Mukaan on laskettava myös täysin oireettomien ihmisten osuus.

Jatkotartuntojen todennäköisyyttä tutkitaan koko ajan ja vastaukset saattavat olla enää viikkojen päässä.

2. Rokotukset jakautuvat epätasaisesti

Koordinoitu maailmanlaajuinen rokotekampanja olisi ainakin teoriassa jo saattanut selättää Covid 19 -taudin. Tämä olisi tietenkin ollut mahdoton toteuttaa.

Monissa maissa kuitenkin lähestytään jo teoreettisen laumasuojan lukuja.

Nature ottaa esimerkiksi Israelin, jossa jo lähes 60 prosenttia kansasta on saanut ainakin ensimmäisen rokotteen ja noin 50 prosenttia molemmat. Samaan aikaan naapurimaissa, Libanonissa, Syyriassa, Jordaniassa ja Egyptissä rokotteen on tähän mennessä ottanut vasta prosentti asukkaista.

Mikään maa ei ole täysin eristetty saareke ja näin saattaa Israelissakin vielä esiintyä koronapurskahduksia, etenkin kun sielläkään eivät kaikki suhtaudu rokotteisiin positiivisesti.

Yksi monikärkiongelma on myös se, että köyhät maat jäävät jalkoihin rokotetoimituksissa. Rikkaat rohmuavat rokotteita niin, että voivat suojata väestönsä moninkertaisesti ja kehitysmaat nuolevat näppejään. Mikään maailmankolkka ei silti ole täysin turvassa ennen kuin pandemia on kukistettu kaikkialla.

Useimmissa maissa vanhukset on priorisoitu rokotuslistan kärkeen ja lapsille sekä nuorille suunnattuja rokotteita ja rokotekampanjoita vasta kehitellään. Naturen laskujen mukaan esimerkiksi Yhdysvalloissa olisi kaikkien yli 18-vuotiaiden otettava rokote 76 prosentin immuniteetin saavuttamiseksi, mikäli alle 18-vuotiaille ei annettaisi rokotetta.

3. Uudet virusvariantit ovat arvaamattomia

Uudet virusmuunnokset ovat osoittautuneet helposti tarttuviksi ja jotkut niistä saattavat osoittautua vastustuskykyisiksi nykyrokotteille. Ne eivät kuitenkaan välttämättä ole sen tappavampia kuin alkuperäinen virus.

Uusia variantteja vastaan saadaan kehitettyä rokotteita ja tehosterokotteita suhteellisen nopeasti, koska nollapisteestä ei enää tarvitse lähteä. "Suhteellisen nopeasti" tarkoittaa silti, että kehitystyössä ja testaamisessa voi kulua kuukausia ja sillä aikaa uusilla virusmuunnoksilla on aikaa syntyä ja lähteä leviämään.

Brasilian Manauksessa arviolta 60 prosenttia kaupungin väestöstä oli sairastunut koronaan kesäkuuhun 2020 mennessä. Tämän olisi pitänyt olla riittävä määrä laumasuojan saavuttamiseksi, mutta tammikuussa 2021 kaupungissa purskahti uuden virusmuunnoksen aikaansaama tautiaalto.

60 prosenttia saattaa olla yliarvioitu luku, mutta kuitenkin kävi selväksi, että taudin ensimmäisen version sairastaminen ei tuonut suojaa virusmuunnokselta.

Viruksella on vain yksi tehtävä: lisääntyä. Tämä voi johtaa siihen, että tulevaisuudessa yleistyvät ehkä juuri ne variantit, jotka pystyvät tartuttamaan taudin jo kertaalleen sairastaneet.

4. Immuniteetti ei kestä ikuisesti

Koronataudin sairastaneille kehittyy jonkinlainen immuniteetti, mutta varmaa ei siis ole, antaako se suojan uusille virusmuunnoksille.

Yhtä epävarmaa on, kuinka kauan immuniteetti kestää. Tutkimukset ovat alustavia ja tulokset pitkän ajan päässä, mutta ilmeisesti rokotteen tai taudin sairastamisen antama suoja jonkin ajan kuluessa hiipuu.

On myös muistettava, että koronarokotteet eivät valmistajiensakaan mukaan anna sataprosenttista suojaa. Suomessa tällä hetkellä annettavien rokotteiden tehoksi on valmistajasta riippuen arvioitu 76–95 prosenttia. Tehosterokotukset ovat siis tarpeen – ja kuinka monet?

Voi olla, että tulevaisuudessa otetaan kausi-influenssarokotteen ohella uusi koronavirusrokote aina vain uutta ja uutta, tosin jo heikentynyttä virusmuunnosta vastaan.

5. Ihmisten käytöstä on vaikea ennustaa

Laumaimmuniteetin yhtälöt muuttuvat epävarmoiksi, jos ihmiset alkavat lisätä sosiaalisia kontakteja heti rokotteen saatuaan - ja jos rokote ei estä jatkotartuntoja.

Vaikka rokote estäisikin muiden tartuttamisen esimerkiksi 90-prosenttisesti, on seuraukset helppo arvata, jos ennen rokotusta tapasit enimmillään yhtä henkilöä ja rokotuksen jälkeen kymmentä.

Se, mitä ihmisten käyttäytymisestä tiedetään, ei välttämättä enää päde täysin poikkeuksellisessa tilanteessa. Kasvomaskien ja etäisyyksien pitäminen saattaa vaihdella hyvinkin voimakkaasti eri alueilla. Erilaiset lisärajoitukset, kuten sulkutilat, ovatkin hyödyllisiä, jotta tauti pysyisi aisoissa.

On vaikeaa silti estää ihmisiä palaamasta ennen pandemiaa vallinneeseen tilanteeseen. Paikoin, kuten eräissä USA:n osavaltioissa, ollaan jo höllentämässä esimerkiksi maskisuosituksia, vaikka osa kansalaisista on yhä rokottamatta.

Kaiken kaikkiaan, laumasuoja ei tarkoita, että olisimme turvassa, vaan että olemme turvallisemmassa asemassa.

Lue myös:

Täältä voit lukea kaikki tuoreimmat uutiset koronaviruksesta.

Pages